Exile On Main Street




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin maailman 7. parhaaksi. Arvio pohjautuu Rolling Stone -lehden vuonna 2003 tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. Vaikka itse en listauksia harrasta, kyseinen kirja on kiinnostavaa luettavaa.

Rolling Stones, kuten monet muutkin hyvin ansainneet muusikot ja taitelijat siirtyvät työskentelemään ja asumaan saarivaltion ulkopuolella sen jälkeen kuin valtaan päässyt työväenpuolue ryhtyi hirmuverottamaan hyvätuloisia ihmisiä. Maanpaossa elänyt bändi aloitti uuden levyn äänitykset Richards'in maaseutuasunnolla Ranskassa kesällä 1971. Mutta koska osa bändistä osallistui niihin hyvin satunnaisesti, levy sai lopullisen muotonsa vasta loppuvuoden ja alkutalven 1972 Los Angeles'in sessioissa. Tosin erityisesti tällä levyllä sana bändi ei tarkoita viittä Rollaria vaan sitä isoa porukkaa, joka osallistui sen äänityksiin. 

Yleisesti bändin parhaana pidettyä levyä ei kumminkaan rakastettu heti sen ilmestyttyä. Siltä ei nimittäin irronnut ainuttakaan todella massiivista Stones-hittiä. Mutta myöhemmin tämä levy on kerännyt suitsutusta ja sellaisen seuraajajoukon, johon mikä tahansa bändi saisi olla siitä tyytyväinen. Exile On Main Street on Rollareiden ensimmäinen tupla-LP ja se onnistuu siinä missä esimerkiksi The Beatles (eli Valkoinen tupla) epäonnistui eli se on kauttaaltaan laadukas eikä sisällä mitään puolivillaista jäännöstavaraa, josta kuulijalle tulee vaivaantunut olo.

Itselleni Exile On Main Street  oli kuitenkin pitkään vaikea pala nieltäväksi. Joskus 80-luvun lopulla tapahtuneen ensikuuntelun jälkeen olen kuunnellut sitä vuosien ja vuosikymmenien saatossa yhä enemmän ja enemmän. Siitä huolimatta en osaa arvostaa sitä sellaisella tavalla kuin esimerkiksi sen 2010 juhlajulkaisun arvostelleet "kriitikot". Minulle se on hiukan liian epäyhtenäinen ja liian country. Toisaalta biisien erilaisuus ja vaihtelevat kokoonpanot ja instrumentaatio tuovat sille myös syvyyttä.

Huolimatta siitä että levy ei kuulu omiin aution saaren lavyjen joukkoon, hankin sen 2010 julkaistun remasteroidun ja laajennetun painoksen, jossa on bonuksena kaksi sessioissa äänitettyä kappaletta sekä kahdeksan Jaggerin ja tuolloisen Stones-kitaristin Mick Taylorin tohtoroimaa bonusta. Kokonaisuudessaan uusintajulkaisu on melko köykäinen ja laitoin sen kiertoon kun löysin saksalaisesta divaristi alkuperäisen prässäyksen. (Hiukan rahiseva levy on tätä kirjoittaessa myynnissä sillä poikkeuksellisesti vaihdoin analogisen LP:n tilalle Abbey Roadin studiolla puolella nopeudella digitaalisesta materiaalista masteroidun 2020 painoksen).

Intohimoisimpien fanien iloksi 2010 kasattu keräilylaatikko sisältää levyn sekä vinnyleinä että CD:nä sekä paljon paljon muuta. Classic Rock -lehti valitsikin sen vuoden 2011 uusintajulkaisuksi. Levyn teosta tehtiin myös dokumenttielokuva vuonna 2010. Universal julkaisi levystä syksyllä 2013 hifisteille suunnatun Blu-ray pure audion, joka sisältää CD:tä korkeampi resoluutioisemman stereomiksauksen, mutta ei kuitenkaan 5.1 ääntä.

Abbey Roadin studiot alkoivat masteroida 2010-luvun puolessa välissä Stones-kataloogia ns. puolinopeus masteroinnilla. Teoriassa, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan myös käytännössä digitaalisesti äänitetystä materiaalista saadaan näin normaalia masterointia parempi lopputulos. Stones julkaisi 2016 peräti 20 vinyylilevyn laatikon tällaisen käsittelyn saaneita levyjä. Exile oli kuitenkin julkaistu tässä muodossa jo 2016 joten osa keräilyharvinaisuuden ostajista joutui ostamaan levyn kahteen kertaan. Abbey Road painoksen uusintajulkaisu tapahtui neljä vuotta myöhemmin, jolloin itse omista tavoistani poiketen laitoin kohtuullisessa kunnossa olleen analogisen alkuperäispainoksen kiertoon ja hankin digitaalisen käsittelyn saaneen vinyylin hyllyyni.

Petri Myllylä / 03.04.2021


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit