Born To Run




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin maailman 18. parhaaksi. Arvio pohjautuu Rolling Stone -lehden vuonna 2003 tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. Vaikka itse en listauksia juuri harrasta, kyseinen kirja on kumminkin kiinnostavaa luettavaa.

Ennen vanhaan kun levy-yhtiöt tekivät artistien kanssa pitkäkestoisia sopimuksia ne odottivat suojattiensa breikkaavan viimeistään kolmannella levyllään. Bruce ei ollut lunastanut kahdella ensimmäisellä levyllään kaikkia häneen asetettuja odotuksia. The Boss aloitti kolmannen levynsä äänityksen tammikuussa 1974 tutussa 914 Sound Studiossa, mutta sai puolen vuoden aikana valmiiksi vain levyn nimikkoraidan. Sen tuotanto onkin miehen uran massiivisin sillä kappaleen jälkiäänityksiin mahdutettiin kymmeniä instrumentteja, joista vain osa on mukana lopullisessa miksauksessa (mutta kuultavissa levystä kertovalla Wings Of Wheels -dokkarissa). Biisin valmistuttua kosketinsoittaja David Sancious ja upea rumpali Ernest Carter lähtivät bändistä. Mainitussa dokkarissa Bruce mainitsi testanneensa kumpaankin vapautuneeseen pestiin kolmekymmentä soittaja ennen kuin paikalle valittiin vielä 2012 bändissä soittavat Roy Bittan ja Max Weinberg. Samoihin aikoihin Bruce toi tiimiinsä ystävänsä Jon Landaun, josta tuli pian myös hänen manageri.

Kesällä 1985 CD:nä hankkimani, ja siitä lähtien sitä kuuntelemani Born To Run on niitä harvoja levyjä, joita arvostellessani en mainitse yhtäkään sen biisiä sillä levy on niin eheä kokonaisuus ettei siitä voisi jättää yhtään kappaletta pois kokonaisuuden siitä kärsimättä. Sony julkaisi levyn 30-vuotis päivän kunniaksi hienon juhlajulkaisun, jossa on remasteroidun albumin lisäksi myöhemmin oman julkaisunsa saanut Hammersmith '75 live sekä laaja dokumentti tämän levyn synnystä. Yllätykseksi siinä ei ole mukana lainkaan levyn sessioista ylijäänyttä materiaalia kuten Tracks-kokoelmalla ollutta Linda Let Me Be The One tai livesetissä usein mukana ollutta A Love So Finea.

Sain keväällä 2014 analogi-herätyksen, jonka johdosta hankin satoja vinyylilevyjä ajalta 1959-1989. Yksi levyhyllyyn päätyneistä LP-levyistä oli Born To Runin alkuperäinen aito amarikkalainen vinyyliprässäys. Sen ensikuuntelussa oli jotakin taikaa. Kuulin sen vasta nyt ensimmäisen kerran siinä formaatissa, josta sen aikoinaan kymmenet miljoonat ihmiset ovat kuulleet. Avattavilla kansilla oleva albumi löytyy hyllystäni vielä (ainakin) sinä päivänä kun sukulaiset ja ystävät jättävät minulle jäähyväiset. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit