Bitches Brew




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin maailman 95. parhaaksi. Arvio pohjautuu Rolling Stone -lehden vuonna 2003 tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. Vaikka itse en listauksia harrasta, kyseinen kirja on kiinnostavaa luettavaa.

Puoli vuotta Silent Way'n jälkeen elokuussa 1969 Woodstock-viikonlopun jälkeen äänitetty levy on nauttinut suurta arvostusta heti ilmestyttyään. Davis suunnitteli sen kunnianosoitukseksi toiselle 60-luvun lopun musiikin merkkihenkilölle Jimi Hendrix'lle. Bitches Brew ei tosin juuri muistuta Hendrixiä muuten kuin tinkimättömällä halullaan olla jotakin uutta ja unohtaen vanhan tavan tehdä musiikkia. Bitches Brew on myös ensimmäinen jazz-albumi, jolla hyödynnetään studioteknologian kehittymisen sallimaa kikkailua.

Miles Davis oli ennättänyt 40-lupulla alkaneella urallaan yllättää musiikkimaailman useaan kertaan, mutta vuonna 1969 tapahtunut jazzin sähköistäminen lienee näistä suunnanmuutoksista dramaattisin. Syksyllä 1968 Davisin toinen kuuluisa kvintetti hajosi kun sen uudeksi basistiksi tuli Dave Holland ja kosketinsoittaja Herbie Hancockin tilalle tuli Chick Corea. Samalla bändin musiikillinen suunta muuttui kohti sähköistä ilmaisua (vaikka Holland soitti vielä 1969 Kööpenhaminassa ainoastaan pystybassoa. Bändin soittotapaa muutti myös voimakkaasti pitkäaikaisen rumpalin Tony Williamsin tilalle vuoden 1969 alussa tullut Jack DeJohnette.

Bitches Brew sessioihin osallistui kuitenkin iso joukko Miles Davisin bändin ulkopuolisia muusikoita. Tuottaja Teo Macero käytti sessioissa kahden basistin ja kahden rumpalin lisäksi percussionistia, joiden yhteinen vahva panos erottaa albumin rytmiikan Miles Davisin aiemmista töistä. Ulkopuolisista muusikoista ehkä tärkein oli kuitenkin jo edelliselle Silent Waylle yllättäen mukaan otettu kitaristi John McLaughlin (joka soitti 1969 Davisin pitkäaikaisen rumpalin Williamsin bändissä) sillä juuri sähkökitaran mukanaolo herätti rock-sukupolven huomaamaan Davisin.

Soundillisesti kitaraa tärkeämpi instrumentti levyllä on kuitenkin sähköinen piano. Edellisen levyn tapaan säveltäjä Joe Zawinul (joka perusti Davisin saksofonistin Wayne Shorterin kanssa Weather Reportin) soittaa toista pianoa ja kahdessa kappaleessa kolmantena pianistina on (myös Tony Williamsin bändistä tullut) Larry Young. Levyn musiikin siirtäminen lavalle vaati bändin miehistön kasvattamista. Albumin äänitysten päätyttyä helmikussa 1970 bändin toiseksi kosketinsoittajaksi kiinnitettiin Keith Jarret. Hän oli soittanut yhdessä Jack DeJohnetten kanssa Davisin ihaileman Charles Lloydin bändissä.

Kuten klassikkoalbumien suhteen on nykyään tapana, Bitches Brew on päivitetty useaan otteeseen. Se myös uudelleen miksattiin 1990-luvun alussa. Albumin viimeisin yhden CD:n versio sisältää ennen albumin julkaisua vuoden tammikuussa 1970 äänitetty Wayne Shorterin sävellys Feio.

Vuonna 1998 julkaistulle neljän levyn The Complete Bitches Brew Sessions laatikkoon on kasattu kaikki lähes saman miehityksen kanssa tehdyt äänitykset elokuusta 1969 helmikuuhun 1970. Kaksi saman aikakauden livejulkaisua löytyy albumin 40-vuotis juhlajulkaisulta (pikkukuva), jolla on mukana Tanskan television lokakuussa 1969 kuvaama 70-minuuttinen keikka sekä seuraavan vuoden syksyn festariesiintyminen. Hienon juhlajulkaisun jälkimainingeissa Sony julkaisi vielä albumin Bitches Brew Live, joka koostuu kahdesta kovin erilaisesta keikasta; kesän 1969 Newportin Jazz Festivalin esiintymisestä sekä 600.000 ihmisen edessä heitetty Isle Of Wight (Rock) Festivalin keikka. Jälkimmäinen on mukana kokonaisuudessaan vain laatikossa The Complete Miles Davis Columbia Recordings, joka sisältää hulppeat 70 CD:tä ja yhden DVD:n.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit