Beggars Banquet




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin maailman 58. parhaaksi. Arvio pohjautuu Rolling Stone -lehden vuonna 2003 tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. Vaikka itse en listauksia harrasta, kyseinen kirja on kiinnostavaa luettavaa.

Ennen Beggars Banquetin ilmestymistä Rollarit ehtivät julkaista muutaman laadukkaan singlen. Beggarsin sessioissa huhtikuussa 1968 äänitetty Jumpin' Jack Flash (B-puolella Child Of The Moon) ja elokuussa 1968 julkaistu Street Figting Man menestyivät molemmat hyvin. Jälkimmäisen stereoversio avaa albumin B-puolen ja eroaa selvästi mono-singleversiosta. Biisi oli onnistunut ajankuva opiskelijamellakoiden ja kansannousujen sävyttämästä vuodesta, mutta johti myös siihen että erityisesti amerikkalaiset radiot eivät uskaltaneet juurikaan soittaa sitä.

Pahaan huumekoukussa jäänyt soolokitaristi Brian Jones ei juuri osallistunut albumin tekoon. Levyn valmistuttua heinäkuussa 1968 sen julkaisu tyssäsi useaksi kuukaudeksi bändin amerikkalaisen levy-yhtiön haluttomuuteen julkaista sitä bändin vaatimalla, ja sittemmin vakiintuneella wc-kannella. Valitettavasti bändi suostui lopulta isossa kuvassa olevaan (nykyään harvinaisen) levy-yhtiön suunnittelemaan pliisuun levykanteen.

Beggars Banquetilla Rolling Stones palaa omille musiikillisille juurilleen. Löydettyään tuottajakseen amerikkalaisen Jimmy Millerin (joka oli työskennellyt Lontoossa aiemmin esim. Steve Winwoodin bändien kanssa), vierivät kivet onnistuivat tekemään blues- ja countryvaikutteisen klassikkalbumin. Sen avausraita, yksi bändin parhaimmistoon kuuluva biisi, Sympathy For The Devil pohjautuu osin romaaniin Saatana saapuu Moskovaan.

Rollarit olivat saaneet parina edellisenä vuotena pahasti siipensä huumepidätyksien ja heikkojen levyjen johdosta. Beggars käänsi bändin suunnan, mutta se myös siirsi alkuperäisjäsenen Brian Jones'in sivuun bändin toiminnasta sillä oikeastaan ainoastaan No Expectations muistutti miehen menneestä loistosta. 

Levyn 2002 remasteroidussa painoksessa korjattiin levyn alkuperäisessä masteroinnissa tapahtunut paha kömmähdys, jonka tuloksessa alkuperäinen julkaisu oli kestoltaan 30 sekunttia pidempi kuin masternauha. Itselläni on levystä tuolloin uusintajulkaistu (ja siis digitaalisesti masteroitu) stereo vinyyli. Mutta sen lisäksi hyllyssäni löytyy myös mono-LP. Ei toki alkuperäinen 1968 painos vaan Rolling Stones'in syksyllä 2016 julkaisemalta the Rolling Stones in Mono -laatikolta löytyvä levy.

Petri Myllylä / 24.3.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit