The Doors




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times The Doorsin samanniminen esikoislevy arvioitiin maailman 42. parhaaksi. Arvio pohjautuu vuonna 2003 Rolling Stone -lehden tekemään kyselyyn, jossa sadat musiikkialan ammattilaiset listasivat kukin 50 omaa suosikkilevyään. Vaikka itse en listauksia juuri harrasta, kyseinen kirja on kiinnostavaa luettavaa.

Ostin itselleni jouluna 1980 Doors'in kokoelma-LP:n, jonka myin viisi vuotta myöhemmin saatuani digi-innostuksen. Ajatukseni oli ostaa vanhojen vinyylien tilalle hienon uudet hopeakiekot, mutta lopulta minulta kului 21 vuotta hankkia bändin musiikkia hyllyyni. Vasta 2001 julkaistu CD-kokoelma toi bändin musiikin uudestaan kotikuunteluun. Albumikokonaisuudet tulivat omaan hyllyyni kuitenkin vasta 10-luvulla, tämä levy sekä mono- että stereo versiona.

Vaikka pidän the Doorsin tuotantoa hiukan hätäisenä, sen biisikattaus on niin vahva että levy kuuluu ehdottomasti pop-historian huippuvuoden 1967 parhaimistoon. Erityisesti sen päätösraita, 11-minuuttinen oidipaalinen himon ja kuoleman The End on täydellinen vuoropuhelu bändin kolmen soittajan ja Jim Morrisonin monimuotoisen kerronnan kesken. Toinen suosikkiraitani on Light My Fire ja erityisesti siis sen lähes seitsenminuuttinen albumiversio. Biisistä tehty alle kolmeminuuttinen sinkku menestyi hienosti, mutta versiona se on monotoninen. Jostakin syystä biisi masteroitiin LP:lle liian hitaalla nopeudelle (3,5%) ja asia korjattiin 2008 kun tuolloin elossa olleet bändin jäsenet ja tuottaja Bruce Botnick miksasivat levyn uudestaan.

Albumi äänitettiin syksyllä 1966 ja sessioista ylijäänyt Moonlight Drive julkaistiin seuraavana vuonna bändin kakkosalbumilla Strange Days. Alkuperäisen session versiot on kuultavissa mainitulla 40th Anniversary Mix CD:llä. Indian Summer lojui nauhavarastolla peräti neljä vuotta ennen kuin se liitettiin Morrison Hotel LP:lle. Alkuperäisversio löytyy sekin kyseiseltä CD:ltä (nähtävissä kuvissa).

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit