Van Halen: A Different Kind Of Truth




Van Halenin solisti David Lee Roth on oman polkunsa kulkija. Hän uskoo, että mikä vaan on saavutettavissa. Kun hänen hienosti startannut soolouransa lopulta floppasi, hän alkoi mainitsemaan jokaisessa haastattelussaan, että hänen paluunsa Eddien, Alexin ja nyttemmin Wolfgangin bändiin on väistämätöntä ja vain ajan kysymys. Sillä ei ollut merkitystä kuinka hyvin tai huonosti yhtyeellä meni Sammy Hagarin tai Gary Cheronen kanssa. Dave muistutti siitä kuka oli ensimmäinen VH-solisti. No, se oli itse asiassa Eddie, mutta ei Dave sitä muista. Musiikin Paavo Väyrynen.

Nyt Diamond Dave on joka tapauksessa takaisin. Basistin tontilla häärii Eddien poika Wolfgang, mutta muuten kaiken pitäisi olla aika lailla ennallaan. Ihan kuin olisi 1985 taas. Vaan kun ei ole. Varsinkin Van Halenin tuotantoon ja miksei Lee Rothin soolomateriaaliin perehtynytkin voi huomata, että A Different Kind Of Truthia kuunnellessa iskee deja-vu aika usein. Älkää olko huolissanne päänupeistanne. Bändi on vähän oikonut siellä missä on pystynyt. Se on julkaissut nyt vasta kappaleita joita se soitti keikoillaan jo vuonna 1977 ja 1978. Eihän se väärin ole. Ainakin ovat aitoa tavaraa.

Dave Lee Roth on aina väittänyt olevansa aitoa tavaraa. Mutta hänen kohdallaan kannattaa aina muistaa, että nyt puhutaan Los Angeles -aidosta ja siihen ei välttämättä kaikki meikäläiset kriteerit päde. Muistakaa Black Oak Arkansasin Jim Dandy. Oli miten oli, tällä levyllä Roth kunnostautuu jälleen kerran enemmän tarinankertojana kuin laulajana. Toki hänen äänensä ja maneerinsa ovat tallella. Jutut ovat jotenkin väkinäisiä. Ne on kaiketi tarkoitettu hauskoiksi tai jotain. Niitä kuunnellessa hymy on pakotettua, nauramista ei voi edes ajatella. Aikanaan Hagarin kanssa kilpaillessaan Roth väitti Sammyn järjestävän juhlia, kun hän itse on juhlat. A Different Kind Of Truth on todellakin jotain muuta.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit