Peter Green's Fleetwood Mac




Vuonna 1966 Peter Green liittyi John Mayall Bluesbreakers'iin ja pian sen jälkeen hän ehdotti bändiliiderille että basisti John McVie'n pariksi rytmiryhmään otettaisiin kitaristin entinen bändikaveri Mick Fleetwood. Ajatus yhteisestä bändistä syttyi kun tämä kolmikko äänitti syksyllä ensimmäisen kerran yhdessä ilman bändin liideriä. Green nimesi yhden viidestä demoamastaan biisistään kaksikon nimistä. Bändi Fleetwood Mac syntyi kuitenkin vasta seuraavan vuoden kesällä (tosin McVie liittyi siihen hiukan myöhemmin). 

Elokuussa 1967 ensimmäisen keikkansa Windsorin blues- ja jazzjuhlilla soittanut trio julkaisi singlensä lokakuussa. I Believe My Time Ain't Long/Rambling Pony ei kuitenkaan saanut osakseen minkäänlaista huomiota. Tästä huolimatta heidän levy-yhtiö luotti kuitenkin bändiin ja esikoisalbumi äänitettiin marras/joulukuun vaiheessa. Bändissä soitti tässä vaiheessa väliaikaisena basistina Bob Brunning.

Englannissa nimen Peter Green's Fleetwood Mac saanut albumi julkaistiin helmikuussa 1968. Vaikka se nousi Englannin listoilla peräti neljänneksi, harva tajusi vielä tuolloin millaisesta blues-klassikosta oli kyse. Nuoren polven brittimuusikot kuten Gary Moore saivat levystä paljon vaikutteita omaan soittoonsa. Levyn kahdestatoista raidasta viisi oli Peter Greenin ja kolme bändin toisen kitaristin, Jeremy Spencerin käsialaa. Niiden lisäksi bändi valikoi albumille neljä coveria. Näistä Robert Johnsonin Hellhond On My Train on kuulunut Greenin repertuaariin 2000-luvulle saakka. Biisin tuotannollinen niukkuus lienee tarkoituksellinen tuoden esille sen historian. Sen perään levyn ykköspuolella kuultava Elmore Jamesin Shake Your Moneymaker onnistuu loistavasti. Vaikka Spencerin laulusuorituksessa on toivomisen varaa, hänen kitarasoolo on mehukas ja slidekitaran ja Greenin kitarakompin yhdistelmä näyttää kokoonpanon vahvuuden. Pidän Macin versiosta jopa enemmän kuin kolme vuotta aiemmin julkaistusta Paul Butterfiledin vastaavasta. Myös Howlin' Wolfin No Place To Go onnistuu erinomaisesti, mutta levyn päättävä Homesick James Williamsonin Got To Move jää muista covereista. Ehkä Peter Greenin (21-v) olisi kannattanut soittaa siihen soolo eikä antaa sitä nuorelle (19-v) kitarapartnerilleen. 

Esikoislevyn originaalit kulkevat enemmän tai vähemmän blueskaavassa ja vaikka mikään niistä ei ole kohonnut vuosikymmenien saatossa genren vanhempien klassikoiden rinnalle, on niiden joukossa silti useita todella maukkaita paloja. Spencerin kirjoittama My Heart Beats Like A Hammer avaa levyn hienosti ja hänen slidesoolo on vaikuttava vaikka onkin vahvasti lainatavaraa Elmore James'in versiosta Dust My Broomista. Toinen, ja ehkä oma suosikkibiisini albumilta on Greenin kirjoittama ja laulama I Loved Another Woman. Toinen Greenin käsialaa hieno pieni biisi on Long Grey Mare, joka on ainoa raita jolla alkuperäinen basisti Brunning soittaa (ja hienosti).

Vuonna 1999 julkaistu The Complete Blue Horizon Sessions niputtaa yhteen kaikki bändin levy-yhtiölle vuosina 1967-1969 tekemät äänitykset. Boxin versio tästä levystä on hiukan erilainen kuin alkuperäinen vinyyli. Osa kappaleista sisältää studiopuhetta ja hiukan erilaisen miksauksen kuin alkuperäinen sekä reilun puolen tunnin verran vaihtoehtoisia ottoja sekä yhden aiemmin julkaisemattoman biisin I'm Coming Home To Stay. Vuodesta 2004 lähtien Fleetwood Macin hyvin suositeltava CD-versio on perustunut tämän boxin ykköslevyyn. Albumin sessioista julkaistiin jo vuonna 1971 materiaalia osana The Original Fleetwood Mac -levyä.

Ostin levystä itselleni myös erinomaisen vinyyliversion kun sellainen vuonna 2011 julkaistiin. Lämminsoundinen albumi on soinnut kotonani paljon tiuhempaan kuin aikoinaan omistamani digiversio. Pakko on silti myöntää että 1999 julkaistun, 19 biisin CD:n ostaja saa silti enemmän vastinetta rahoilleen. Sessioista ylijääneitä biisejä löytyy myös The Original Fleetwood Mac CD:ltä. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit