Long Distance Calling




Saksalaisen instrumentaaliryhmän Long Distance Callingin kolmas kokopitkä on yhtyeen uran paras. Yhtyeelle on yritetty lyödä koko sen uran ajan post-rock- tai post-metal-leimaa. Kyllähän heidän musiikissaan viitteitä noiden genrejen suuntaan onkin, mutta levyiltä löytyy muutakin. Paikka paikoin saattaa kuvitella kuuntelevansa jotain Pink Floydin unohtunutta 70-luvun ääniteosta. Joku toinen kappale saattaa tuoda mieleen vaikkapa Toolin, Alice in Chainsin tai Kyussin.

 

Heti avausraidasta Into The Black Wide Open on selvää, että yhtye on panostanut tällä levyllä soundeihin. Hieman normaalia kovempaa luukutettuina nämä biisit kuulostavat kerrassaan majesteettisilta. Soundi on iso, avara, ilmava ja selkeä. Nyanssit kuuluvat toki pienemmälläkin volyymillä, mutta pääsevät oikeuksiinsa yhdellätoista.

 

Vaikka Long Distance Calling pitkiä teoksia kirjoittaakin, ne ovat aina olleet nimenomaan biisejä. Niissä on punainen lanka, jota yhtye seuraa. Sen kaikilla levyillä on ollut mukana yksi laulettu kappale. Tällä kertaa mikrofonin taa on saatu Armored Saint- / ex-Anthrax-solisti John Bush. Näinköhän bändin kannattaisi harkita Bushin pysyvää kiinnittämistä, sillä raskas ja tunteikas – Pink Floyd kohtaa A Perfect Circlen –henkinen - Middleville nousee albumi kohokohdaksi.

 

Tero Honkasalo   


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit