The Soft Parade




Joulukuussa 1968 julkaistu Touch Me -single antoi esimakua Doorsin musiikillisen suunnan muuttumisesta. Vaikka biisi onkin sävellyksenä tietynlainen jatkumo heidän aiemmille hiteille (jota Touch Me oli USA:ssa, mutta ei Englannissa), sen instrumentaatio poikkeaa selvästi aiemmasta. Mukana on jousiorkesterin lisäksi saksofoni, joka onkin yllätyksekkäästi biisin soolosoitin. Tuottaja Paul Rothchild sai suostuteltua bändin ottamaan levynteossa riskiä ja tuomaan esille sen jatsimpaa taustaa. Bändi suostui käyttämään levyllä Beatlesin, Stonesin ja useiden muiden tavoin jousi- ja puhallinorkesteria ja jopa soittamaan pari keikkaa heidän kanssa (LA Forum joulukuussa ja Madison Square Garden tammikuussa 1969).

Kuukautta ennen legendaarista Woodstockin festivaalia (jossa Doors EI esiintynyt), heinäkuussa 1969 julkaistu levy sisältää Touch Me -sinkun molemmat puoliskot sekä maaliskuussa 1969 julkaistun Fishful Sinfulin (mutta ei sen B-puolta Who Scared You) sekä kuusi uutta kappaletta. Niistä mikään ei ole noussut bändin kuolemattomien klassikoiden joukkoon. Sessioissa Jim Morrison toi bändille biisejä, jotka koettiin liian rajuiksi ja osa niistä näki päivänvalon vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Näistä taatusti vaikein pala on 64 minuuttiinen Rock Is Dead, josta julkaistiin 1997 boxilla 16-minuuttinen versio, mutta 2019 vihdoin koko kaaottinen jami näki päivänvalon levyn 50-vuotis juhlalaatikolla. Kuunnelkoon ken uskoo kuuluvan bändin ehdottomien fanien joukkoon. Kyseisen laatikon kiinnostavimmat biisit ovat viisi "Doors only" miksausta, joilla ei ole mukana foneja eikä viuluja. Ray Manzarekin laulamat kolme biisiä muodostavat toisen kiinnostavan ryhmän biisejä. Roadhouse Blues ja (You Need Meat) Don't Go No Futher äänitettiin ja julkaistiin myöhemmin Jimi Morrisonin laulamina, mutta bändi ei coveroinut James B. Odenin 50-luvulla kirjoittama I'm Your Doctor. Biisi oli kylläkin setissä 22.7.1969 kun bändi äänitti kaksi tyhjälle yleisölle soittamaansa keikkaa.

Oma suhteeni Doorsiin oli pitkään etäinen ja välillä jopa hiukan viileä. The Doors -leffa 90-luvun alussa nosti kiinnostusta, mutta ei silti aiheuttanut kiirettä levykauppaan. Kuuntelin The Soft Paraden vasta 2007 kun lainasin sen 40th Anniversary Editionin. Kyseinen CD sisältää bonusmateriaalin lisäksi levyn uudelleenmiksattuna. Muutaman kuuntelukerran jälkeen siirryin levyä seuranneiden keikkojen pariin. Kun pari vuotta myöhemmin löysin levyn amerikkalaisen 1970 uusintapainoksen priimakunnossa, minusta tuli ensimmäisen kerran Soft Paraden omistaja. Kuunteluhuoneen nojatuolissa istuessani huomasin miettineeni mitä levyn aikalaiset ovat siitä mahtaneet ajatelleet. Minusta se on bändin Morrisonin aikakauden studioalbumeista selvästi heikoin. Neljäkymmentävuotisjuhlien yhteydessä (CD+DVD:llä) julkaistu monikanavamiksaus ilmestyi myöhemmin Amerikassa SACD:nä ja sen kuunneltuani totean edelleen levyn olevan aika merkityksetön, vaikka 5.1-miksaus onkin onnistunut.

Petri Myllylä / 22.3.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit