Just One Night




Just One Night on yksi ensimmäisiä Clapton-levyjä, joiden ilmestymisen muistan. Tosin viisitoistavuotiaana en vielä hänen musiikkia kuunnellut. Seuraavien vuosikymmenien aikana tutustuin hissunkissun miehen musiikkiin ja lopulta myös tähän levyyn. Nykyään omistan tämänkin analogiaikakauden levyn vinyylimuodossa. 

Kitaristi George Terry lähti bändistä joskus Backless-levyn äänitysten jälkeen ja Eric Clapton kiinnitti bändiinsä kovan luokan britin, kitaristi Albert Leen. Hänen tulo bändiin jakoi soittajat kahteen leiriin. Hiukan yllättäen Eric hajoitti pitkään toimineen bändinsä kesän 1979 Amerikan kiertueen lopussa ja kasasi pian uuden kokoonpanon. Se poikkesi monilta osin edeltäneestä bändistä. Ensinnäkin sen soittajat olivat tällä kertaa brittejä eikä jenkkejä. Toiseksi iso ero oli naispuolisten taustalaulajien puuttuminen. Maaliskuussa 1979 USA:ssa jatkuneella Backless-kiertueella ei soittanut yksikään albumilla soittanut muusikko. 

Joulukuussa 1979 Tokiossa äänitetty tuplalevy on hyvä yhdistelmä Claptonin suurimpia hittejä (miinus reaggea-biisit) ja kitaristin maineen perustana olevia bluesbiisejä. Ainoa kappale joka ei oikein istu kumpaankaan ryhmään on edellisen Backless-albumin toinen Dylan-cover If I Don't Be There By Morning. Siinä sooloilee 2000-luvulla asti Claptonin kanssa keikkaileva Joe Cockerin alkuperäinen pianisti Chris Stainton. Kiertueella oli mukana myös toinen kosketinsoittaja, Procol Harumin Gary Brooker, joka esitti keikoilla A Whigter Shade of Pale -klassikon. Itselleni ei ole selvinnyt miksi Claptonin naapurustossa asunut ja hänet perhoskalastukseen opettanut hyvä ystävä ei ollut mukana Japanissa. Nyt ainoaksi vieraaksi laulu osuudeksi jää Albert Leen laulama Dire Straits'in Setting Me Up'in. 

Toisen levyn avaa Claptonin idolin Otis Rushin Double Trouble. Se on kolme minuuttia lyhyempi kuin Crossroads 2:n vuoden 1978 versio, mutta mahdollisesta editoinnista huolimatta onnistuu olemaan yksi keikan kohokohdista. Itse asiassa tuplan kakkoslevy on kauttaaltaan niin hyvä ettei sieltä löydä etsimälläkään heikkoa raitaa. Tuntuu kuin Clapton olisi saanut tarpeekseen niistä väitteistä että supertähdeksi noustuaan hän olisi menettänyt soittotaitoaan. Just One Night onnistuu todistamaan, että tämä ei pidä paikkansa.

Petri Myllylä / 08.03.2021


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit