Driving Toward The Daylight




Levykauppiaani sai tämän levyyn myyntiin päivää ennen sen virallista ilmestymistä. Englannin albumilistalla peräti kakkospaikalle kivunnut Daylight on oman kokoelmani kymmenes Bonamassa-LP vajaassa kolmessa vuodessa, joten ottaessani paksun vinyylin levypussista kokemus ei ollut ainutlaatuinen, mutta pienoinen jännitys valtasi silti mieleni. Olihan Joe onnistunut pitämään kiinnostukseni hänen musiikkiaan kohtaan korkeana eikä matkalla ole tullut vastaan suurempia pettymyksiä. 

Driving Toward The Daylight on äänitetty vuoden 2012 alussa kahdessa eri sessiossa. Las Vegasissa (missä Bonamassa ja tuottaja Kevin Shirley tekivät 2006 You & Me -levyn) ja Los Angelesissa studiossa kävi suuri joukko vierailevia tähtiä, ja melko yllättäen heistä iso osa kantoi mukanaan kitaralaukkua. Vegasissa komppikitaristina toimi Aerosmithin Brad Whitford (kera 17-vuotiaan Harrison-poikansa) Pat Thrallin soittaessa hänen lisäksi levyn kakkospuolen starttaavalla Bill Withersin Lonely Town Lonely Street. Sessioissa rytmipuolen hoitivat basisti Michael Rhodes ja rumpali Anton Fig. Vegasissa vieraili myös Aussi-rockin veteraani Jimmy Barnes (itselleni tosin tuttu lähes pelkästään Deep Purple yhteistyötään) laulamassa oman kappaleensa Too Much Ain't Enough Love. Toinen hänen laulama biisi on Deep Purplen Lazy, jolla loistaa Hammondien kimpussa ahkeroiva Arlan Schierbaum. Lazy ei ole kuitenkaan osa tätä albumia vaan se löytyy kokoelmalta Re-Machined Deep Purple's Machine Head.

Vegasin porukasta Fig ja Schierbaum soittivat myös Losin sessioissa, mutta bassossa on Bonamassan kiertuebändin Carmine Rojas. Losin sessioissa komppikitaristina toimi ex-Beach Boys/Rolling Stones/ The Band kiertuekitaristi Blondie Chaplin.

Levyn kappaleista vain kolme on Joe Bonamassan käsialaa sillä hänen nimiin merkitty Somewhere Trouble Don't Go on countrylaulajattaren Julie Millerin 90-luvun sävellys. Bonamassan kirjoittamista biiseistä levyn nimikappale on ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen vahvin ja mahtiballadi julkaistiin myös singlenä. Myös avausraita Dislocated Boy on vahva originaali. Kaikki levyn kahdeksan cover-biisiä ovat minulle entuudestaan tuntemattomia vaikka niistä vanhin, Robert Johnsonin vuonna 1937 tekemä Stones In My Passway löytyykin omasta levyhyllystäni. Sen lisäksi perinneosastoa edustavat Willie Dixonin harvinainen I Got All You Need (jota en usko aiemmin coveroitu) sekä Howlin' Wolfin autenttisella (biisin uusintaäänitys sessioista 70-luvulta) puheintrolla starttaava Who's Been Talking. Uudemmista biiseistä Whitesnake-kitaristi Bernie Mardsenin A Place In My Heart yllättää itseni täysin. Ex-Whitesnake kitaristin 2005 soololevyltä poimittu komea biisi päättää levyn bluespitoisen ykköspuolen. Australialainen Jimmy Barnes vierailee albumin komeasti päättävällä Too Much Ain't Enough Lovella. Biisi oli Barnesin ensimmäinen iso hitti 1987.

Teppo Nättilä kirjoitti albumista Blues News'iin (3/2013) näin: "(Driving Toward The Daylight) on loistava bluesrock-albumi. Täydellinen kokonaisuus, jolla ei ole heikkoja hetkiä, ja joka on täynnä kohokohtia sekä huimia musiikillisia onnistumisia. Koko kattaus on ainutlaatuinen, ja kuunnellessa tulee tunne että nyt on kerrankin tarjolla jotakin uutta ja merkittävää". Tuohon ei ole juuri mitään lisättävää.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit