Lovejoy




Lovejoy on yksi niitä blueslevyjä, joita en olisi ehkä koskaan ottanut kuunteluun ellen olisi päättänyt kirjoittaa näille sivuille muutama lause jokaisesta miehen virallisesta levystä. Onneksi tein sen sillä tykästyin siihen niin että ostin 2014 yllättävän paksusta kartongista tehdyn avattavilla kansilla olevan vinyylin kokoelmiini.

Albert King siirtyy tällä levyllä selvän askeleen pois siitä blues-rockista mitä hän soitti kahdella edellisellä studiolevyllään sekä kesän 1968 Fillmoren keikoillaan. Puolet Lovejoyn biiseistä on äänitetty Hollywoodissa tutun taustaporukan (Jim Keltner, "Duck" Dunn, Jesse Edwin Davis & Waynen Perkins) ja toinen puolisko Muscle Shoals Soundin studiossa. Jälkimmäisen session biisit ovat niitä vähemmän bluesia sisältäviä.

Olen lukenut että levy-yhtiöiden odottama bluesin uuden aallon läpimurto ei aivan onnistunut 60-luvun lopulla. Varsinkin vuosi 1968 antoi uskoa että valkoinen levyjä ostava nuoriso olisi löytänyt bluesin. Osa bluespohjaisista bändeistä siirtyi astetta raskaampaan rockiin, ja osa kuten Albert King viihteellisempään, funkimpaan musiikkiin. 

Olin tutustunut vain muutamia kuukausia ennen tämän levyn ensikuuntelua Eric Claptonin esikoisalbumiin, joka oli ilmestynyt vain muutamia kuukausia ennen Lovejoyn äänityksiä. Näillä kahdella levyllä on jotakin yhteistä. Tuplakitarat, naiskuoro ja uuden tyylin etsiminen sitoo nämä levyt yhteen yhdessä hienon (mutta liian vähäisen) soolokitaroinnin lisäksi. 

Levy alkaa laimealla ja turhan selvästi tuolloista amerikkalaista valtaväestöä kalastavalla Rolling Stones'in Honky Tonk Womenilla. Muutaman muun lainan lisäksi albumilta löytyy tuottajan tuolilla istuneen Don Nixin upea, minuun täysin uponnut filosofinen Everybody Wants To Go To Heaven. Se jatkuu lakonisesti but nobody wants to die. Sessioista yli jäänyt Shake 'Em Down on sekin tuottajan biisi ja taisi ilmestyä vasta 1992 kun Ace Records laajensi Years Gone By'ta CD formaattiin.

Vain kuukausi Lovejoy'n ilmestyttyä Albert King palasi studioon. Kitaristi purkitti yhdessä päivässä (28.8.1971) yhdessä tuottajana toimineen John Mayallin kanssa tekemää laulua. Wolfman Jack Studiosissa oli paikalla Ray Charlesin bändistä lähteneet fonisti Clifford Salomon ja trumpetisti Blue Mitchell. Musiikillisesti Albert siirtyi onnistuneesti jazzahtavaan suuntaan (mutta Stax hyllytti tuon levyn ja se julkaistiin vasta 1986).

Petri Myllylä / 10.01.2022


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit