Reflections




Kunkun uusin on silkkaa viihdettä. Levyn kannessa King kertoo, että nämä standardit ovat hänen omia suosikkikappaleitaan, joiden levyttämistä hän on suunnitellut pitkään. Bluesfanille levy on pettymys. Luulisi, että viuluilla sokeroitu viihdemusiikki on B.B. Kingin laulama siedettävämpää kuin monen muun, mutta näinkään ei ole asia. Levyn kuluneimmista kappaleista on kaikista olemassa muiden aiemmin tekemiä parempia versioita. Ikä alkaa painaa mestaria ja useammassa biisissä hänellä on ongelmia laulun kanssa. Kuulostaa siltä kuin Kingillä olisi vaikeuksia pysyä laulajana studiobändin perässä. Vaivautunut kuulija voi jopa kuvitella, kuinka hän yrittää vaivoin tavata sanoja ja nuotteja ympärillä pauhaavan viulumaton jäljessä.

Parhaiten toimivat hitaat balladit, Kingin oma "Neighborhood Affair" ja Lonnie Johnsonin "Tomorrow Night". Lucille-kitara on yhä ääneltään oma ainutlaatuinen itsensä ja hetkittäin Kunkku laulaakin hyvin.
Bändinä on nimekäs ammattilaisryhmä, koskettimissa Joe Sample, bassossa Nathan East, kitarassa Doyle Bramhall II ja rummuissa äskettäin Paul McCartneyn kiertuebändissäkin soittanut Abe Laboriel Jr. Miehet soittavat vähäeleisesti ja tarkasti, mutta rumpalia lukuun ottamatta turhan mauttomasti ja persoonattomasti. Bändi myös hukkuu paikoin jousimassan alle.

Kingin äänessä ja kitarassa on yhä niin valtavasti karismaa, että heikkouksista huolimatta tätäkin levyä huomaa pyörittävänsä vaivatta, etenkin taustamusiikkina. Eihän hyvän viihdemusiikin olekaan tarkoitus herättää suurempia tunnekouhuja kuulijoissa, vaan luoda turvallinen tasokas tausta viihtymiselle. Sitä tämä kiistämättä on.
King on arvostuksensa ansainnut jo 1950-luvulla, joten tämän levyn jälkeenkään en voi allekirjoittaa suomalaisissa bluespiireissä esitettyjä herjauksia siitä, kuinka B.B. muka olisi "parfymoitu pelle", eikä "oikeata" bluesia lainkaan. Väitän, että tästäkin levystä löytyy enemmän aitoa bluesperinnettä kuin monesta teennäisen rujosta maalaisretroilusta, joita mm. Fat Possum -merkki markkinoi muka erityisen aitona bluesina.
Kingillä on halutessaan valta ja kyky laulaa vaikka viihdettä tai virsiä, kuulostaen silti vain itseltään. Se erottaa hänet peruspelimannista ja siksi hän on kuningas.

Teksti: Sami Ruokangas
(julkaistu BN-numerossa 4/2003)


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit