Riding with the King




Hehkutin Blues Newsin viime numeron levysilmäilyjen alkajaisiksi Kuninkaan keväällä ilmestynyttä "Makin' Love Is Good For You" –albumia, joka oli upea jatkumo viime syksyn loisteliaalle "Blues On The Bayou" –CD:lle. Kesän kynnyksellä ilmestyi myös tämä B.B:n ja Eric Claptonin kimpparatsastus, joka on julkaistu Claptonin Reprise-levymerkillä. B.B. on siten saanut omalta MCA-merkiltään kauniisti luvan lainata itseään ja vierailla "kilpailijan" leivissä.

Levy on sittemmin noussut myyntitilastojen keulille ympäri maailmaa. Elokuisella Saksan matkallani osui CD silmiini erään tavaratalon levyosaston myyntitiskillä vitriinissä numero kaksi, mikä kertoi levyn olevan Saksan pop-CD –pitkäsoittojen myyntitilastoissa kyseisellä sijalla. Eittämättä levyn saavuttamaan myyntimenestykseen on suurempi merkitys Claptonilla kuin konsanaan B.B:llä, mutta Kingille on – tottakai – valmis hyväksymään avosylin julkisuutta ja mammonaa millä tavalla hyvänsä.

Heti perään täytyy julistaa, vankasti omana mielipiteenäni, ettei tämä CD pärjää kahdelle edelliselle B.B.-albumille. Niillähän oli takana B.B:n loistelias, vuosikymmenten saatossa yhteenhioutunut keikkabändi, joka on oppinut ymmärtämään johtotähtensä jokaisen eleen ja aivoituksen. Sillä korostui jälleen kerran oman säestysbändien valtava merkitys. Nyt sen sijaan taustajoukkoina ja rytmiryhmässä kuullaan arvatenkin Claptonin mukanaan tuomia soittajia, joilla bluessäestyksen ymmärrys on ihan eri galaksilta. Eniten minua mättää rumpalin häiritsevä krooninen paukutus, joka on omiaan tärvelemään muutoin pääsääntöisesti ihan kelvollisen menon. Minun on annettu ymmärtää, että tämä Steve Gadd on joku aivan hillitön stara ja rumputaivaiden tavoiteltu kiertotähti. Ehkä näin on rock- tms. piireissä, mutta minun bluesnautinnolle kiitos ei. Huh huh, tulikohan nyt poljettua taas jotain merkittäviä varpaita... Vai voiko syypäänä ollakin lähes jokaisella raidalla säestäjätiedoissa esiintyvä "drum programming" –hemmo, mene ja tiedä?

CD:n ehdottomasti parasta, tunnevoimaisinta ja tihkuvinta B.B.-bluesia kuullaan toisaalta rentouttavilla akustisilla esityksillä Big Bill Broonzyn ja Big Maceon vanhoista klassikoista "Key To The Highway" ja "Worried Life Blues" sekä toisaalta B.B:n omilla sotaratsuilla "Ten Long Years", "3 O'Clock Blues", "Help The Poor", "Days Of Old" ja "Heart Beats Like A Hammer". Ihan tyylikäs tunnelmapala on myös CD:n päätöskappale. Nämä kahdeksan raitaa ovat aivan omaa luokkaansa ja nousisivat ilman kohjoa rumpalia edellisten B.B-albumien tasolle.

Voi, jos koko CD olisi haluttu tehdä samassa musiikillisessa perimähengessä. Jäljelläolevista neljästä raidasta levyn nimikappale on lähinnä teemansa ja viestinsä puolesta vielä ihan OK, mutta vanha soulrevitys (11) on heikko ja turhanpäiväinen vedätys eikä istu levyn henkeen oikein mitenkään. Mutta kaikista heikoimmilla ollaan kahdella hirvittävällä Doyle Bramhall –sävellyksellä (4) ja (7). Tämä Bramhall näkyy olevan levyllä nk. "vierailija". Jospa hän olisi jäänyt vierailematta, niin eipä olisi tuonut mukana surkeita säveliäänkään, ja CD:n laadukas yleisilme olisi voitu täydentää paremmin kokonaisuuteen istuvalla materiaalilla. Pyykkösen Markulta sain kuulla Billboard-lehdessä kerrotun, että kaikki CD:n 12 kappaletta julkaistaan kuutena seitsentuumaisena vinyylisinkkuna jukeboximarkkinoita silmälläpitäen.

Olen aina silloin tällöin huomannut miettiväni, mikä mahtaa jäädä tämän BN:n ilmestymishetkellä 70 vuotta täyttävän B.B:n mammuttimaisen pitkän uran vihonviimeiseksi levyksi. Toivoakseni se ei ole "Riding With The King" vaan levy, jolla Kuninkaan säestäjänä toimii kuninkaallinen The B.B. King Orchestra. Sydämelliset onnittelut joka tapauksessa!

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2000)


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit