Deuces Wild




(1) If You Love Me (+ Van Morrison) (2) The Thrill Is Gone (+ Tracy Chapman) (3) Rock Me Baby (+ Eric Clapton) (4) Please Send Me Someone To Love (+ Mick Hucknall) (5) Baby I Love You (+ Bonnie Raitt) (6) Ain't Nobody Home (+ D'Angelo) (7) Pauly's Birthday Boogie (+ Jools Holland) (8) There Must Be A Better World Somewhere (+ Dr. John) (9) Confessin' The Blues (+ Marty Stuart) (10) Hummingbird (+ Dionne Warwick) (11) Bring It Home To Me (+ Paul Carrack) (12) Paying The Cost To Be The Boss (+ The Rolling Stones) (13) Let The Good Times Roll (+ Zucchero) (14) Dangerous Mood (+ Joe Cocker) (15) Keep It Coming (+ Heavy D) (16) Cryin' Won't Help You (+ David Gilmour & Paul Carrack) (17) Night Life (+ Willie Nelson)

Kunkku jatkaa 90-lukuaan duettoalbumien merkeissä ja skaala on uutuudella ainakin lavea fiilisten vaihdellessa liukkaasti tunnelmasta toiseen. Tavoitteleekohan mies uutta yleisöä, täältä löytyy jopa räppiä. Heavy D lienee alansa huippuja, mutta minulta ei irtopisteitä räppäämiselle irtoa. Melkoinen yllätys on tuttu (3), joka on koneräpähtävä, jäykkä ja kokolailla turha versio. Meno muuttuu makoisammaksi, kun siirrytään funkymmän matskun pariin. Bonnie Raittin vierailema (5) toimii, eikä ole ihan vapaa soul-vaikutteistakaan. Raita (6) on myös funky, mutta tahdeiltaan pirteämpi. Soul-rutistaja Dionne Warwick yltää (10):llä yhteen levyn komeimmista suorituksista. Piisin tuttuus ei vaivaa ollenkaan. Raidan (13) Zucchero on aiemmin kilpalaulanut Paul Jonesin keralla, tuttu esitys on jopa yllättävän hidas ja funky. Sam Cooke -raidalle (11) on asennettu soulin lisäväriksi gospelia.

Levyn parhaan balladin tittelistä käydään kova kisa, mutta pisimmän korren vetää kuitenkin (2), jolla Tracy Chapmanin suorastaan hauras ääni ja tuhti B.B.-sointi kohtaavat oivallisesti. Dr. Johnin karhea tulkinta istuu hyvin kunkun nykytuotannon helmelle (8). Avaus- ja päätösraidat sijoittuvat myös balladisektorille. Avaus taitaa olla parempi ennen kaikkea kauniin soolotuksensa ansiosta. Percy Mayfieldin (4) omaa hyvän haikean tunnelman. Laitetaan vielä Joe Cockerin vierailema modernisti keinuva (14) samaan nivaskaan.

On levyllä toki boogietakin, ja homma etenee liukkaasti hilpeällä boogie woogie -instrulla (7). Marty Stuartin vierailema rankkojen soolojen perusjuntta (9) taitaa olla levyn nopein raita. Rollarit veivaavat midiboogieta raidalla (12), enkä minä käy moittimaan paitsi Jaggerin "laulua". Progemies David Gilmour yllättää tulkiten peruskamaa raidalla (16).

Lyhyestä arvio kaunis. Kunkku ei yllätä jos ei petäkään. Kyseessä on miehen 90-lukulaiset standardit hyvin täyttävä albumi.

Teksti: Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 6/1997)


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit