Blues Summit




Olin kuunnellut tätä levyä pari vuotta tiedostomuotoisena kunnes nappasin sen erään divarin alelaarista. Kolmelle eurolle ei voisi saada parempaa katetta ja se olisi edelleen riittävän vaikka levyn ostaisi uutena täyteen hintaan. Niin onnistunut on tämä kevättalvella 1993 kahdessa sessioissa äänitetty blues-mestareiden kohtaaminen.

Blues Summitilla vierailee joukko sittemmin taivaalliseen orkesteriin siirtyneitä (tätä kirjoittaessa 86-vuotias BB on yhä voimissaaan) kitaristeja. Avausraidalla kitaroi Robert Cray, jonka lisäksi mukana ovat Stormy Mondaylla levyn upeimman soolon vetäisevä Albert Collins, isännän kanssa toisella bluesin ääripäällä viihtynyt John Lee Hooker sekä Buddy Guy ja Lowell Fulson.

Petri Myllylä

Tämä CD on kyllä varsinainen bluesin huipputason kokous (summit). Edellinen "kokous" oli paljon pienimuotoisempi, kun mukana oli vain japanilaisia bluesartisteja ("Live – Guitar Workshop Special", ks. BN 140). Sitä edeltävä "summit" oli taasen arvokkaampi, nimittäin jos näitte myös Suomen TV:ssä näkyneen konsertin "A Blues Session" vuodelta 1986/87. Silloin B.B:n vieraina olivat Albert King, Stevie Ray Vaughan, Eric Clapton, Gladys Knight, Etta James, Chaka Khan, Billy Ocean, Paul Butterfield, Dr. John ja Phil Collins. Ja voi pojat ja tytöt, tuo oli varsin nautittavaa katsella ja kuunnella. Kai näitte?

Tämänkertaiseen blues summittiin ei yleisöä päästetty, vaan homma äänitettiin studioissa (Memphisissä ja Berkeleyssä), ja muutenkin se eroaa noista aikaisemmista siten, että nyt B.B. King duetoi vieraidensa kanssa. Tunnelma on varsin leppoisa ja mukava eikä siis ollenkaan toraisa niinkuin vaikka poliitikkojen meetingeissä. Tuskinpa mitään kädenvääntöä tai nyrkeillä puhumista on siis harrastettu?

Kappaleiden tuttuus ei tunnu tässä tapauksessa häiritsevän tippaakaan. Onpahan ohjelmisto etupäässä varsin klassista tavaraa vai mitä? Kappale (2) on alunperin Ivory Joe Hunterin ikuistus vuodelta 1956 (Atlantic 1111) ja (3) on Bobby Blandin ohjelmistoa vuodelta 1960 (Duke 332). (4): Muddy Waters, 1962 (Chess 1827), (5): Chris Kenner, 1961 (Instant 3237), (6): Big Jay McNeely & His Band, 1957/59 (Swingin' 614), (7): Junior Wells, 1958/59 (Profile 4011), (8): T-Bone Walker, 1947 (Black & White 122), (9): LaVern Baker & Jimmy Ricks, 1961 (Atlantic 2090), (10): Little Milton, 1965 (Checker 1105).

"I Gotta Move Out Of This Neighborhood" on B.B:n uusi sävellys, ja isäntä esittää tämän hitaan ja varsin tyypillisen B.B. Kingmäisen kappaleen orkesterinsa säestyksellä. Hän on yhdistänyt sen vanhaan kappaleeseensa "Nobody Loves Me But My Mother" vuodelta 1970 (ABC 11290). Joe Louis Walkerin kera esitetyn "Everybody's Had The Blues" Walker lienee levyttänyt itsekin pari vuotta sitten, mutta Robert Crayn kanssa duetoitu "Playin' With My Friends" on Crayn ja tuottajansa Dennis Walkerin tätä tilaisuutta varten kyhäämä biisi.

En viitsi näitä duettoja sen tarkemmin setviä. Kuunnelkaa ja päätelkää itse mitä pidätte! Minä ainakin pidän, osin muutamat vierailijat vähän pettivät odotuksiani, varsinkin Katie Webster ja Ruth Brown. Itse kappaleista "We're Gonna Make It" on sovitettu liian nopeaksi. Hieman hitaampana se toimisi paremmin. Joku seikka tökkää vähän myös "I Pity The Poor" –esityksessä. Toisaalta muutama esitys, joissa on eri säestyskokoonpano, antaa mukavasti vaihtelua. Eli nuo Berkeleyn äänitykset, joilla soittaa Joe Louis Walkerin The Boss Talkers (12) sekä Robert Cray Band (1) ja (4) (jälkimmäisellä myös slidekitaristi Roy Rogers). Myös muutamilla muilla esityksillä oman mausteensa soppaan antavat sellaiset muusikot kuin valkoisen Texas-bluesin huippunimi Kim Wilson (huuliharppu), legendaarinen neworleansilainen studiomuusikko Lee Allen (saksofoni), kova Memphisin studiokitaristi Teenie Hodges sekä The Memphis Horns.

Tuskin näitä duettoja on kovinkaan pitkään mietitty tai harjoiteltu. Jotkut nopeat sovitukset ja siitä vain purkkiin. Aluksi on kyllä vähän vaikeata kuvitella sellaiset erilaiset blueskolossit kuin Hooker ja B.B. duetoimassa, mutta niinpä vain homma toimii ja suorastaan majesteetillisesti. Eivätkä esimerkiksi B.B. ja Albert Collins yritä soittaa toisiaan suohon, tosin Albertin kitarasoolo on sen verran murskaava, että Bee jättäytyy suosiolla taka-alalle.
Mutta kaikkein eniten olen tältä CD:ltä soitellut Lowell Fulson –duettoa "Little By Little". Ensinnäkin itse biisi on alunperin varsin tanakka nopeatempoinen, toiseksi sillä kuullaan Bee Been upea kitarasoolo, ja kolmanneksi minuun vetoaa Fulsonin lyhyt lauluosuus sekä hänen ytimekäs lyhyt kitarasoolonsa sen verran, että ei voi kuin manailla omaa saamattomuuttaan, kun en ole kerinnyt tsekata Fulsonin uusinta "Hold On" –albumia (viime vuodelta).
Kuten CD:n kannessa luvataan: klassista bluesia – klassisia artisteja – klassisia duettoja (no ainakin osa...?). Mikäs sen mukavampaa, kyllä tätä kelpaa soitella. Tämä on jo kolmas perättäinen hyvä albumi B.B. Kingiltä 90-luvulla. Mitenkähän ensi kerralla?

Teksti: Markku Pyykkönen
(julkaistu BN-numerossa 4/1993)


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit