There is Always One More Time




A (1) I'm Moving On (2) Back In L.A. (3) The Blues Come Over Me (4) Fool Me Once (5) The Lowdown
B (1) Mean And Evil (2) Something Up My Sleeve (3) Roll, Roll, Roll (4) There Is Always One More Time

"Tämä on urani paras albumi ja toivottavasti pidätte siitä." Nämä ovat B.B. Kingin häkellyttävät saatesanat uudelle albumilleen "There Is Always One More Time". Epäilen. Kingin studiotekeleet ovat olleet viimeiset 15-20 vuotta tasoltaan hyvin kirjavia vaihdellen kohtuullisen käyttökelpoisesta blues-viihdykkeestä suoranaisiin säälittävyyksiin. Edellinen "The King Of The Blues, 1989" -levy oli väkinäinen ja naurettava yritys pukea Kingin musiikkia 1990-lukulaiseen kaapuun, joten epäilylle on ilman muuta sijaa. Toisaalta B.B. on julkaissut reilun vuoden sisällä kaksi erinomaista konserttialbumia, eikä esimerkiksi herran viime kesän Tammisaaren esiintymisessä ollut merkkiäkään tulen hiipumisesta. Lähtöasetelmat uudelle albumille ovat siis sekavat. Kuinka kuninkaan käy? Onko valtiaan ote kirpoamassa?

Helpottuneena voin vastata näihin kysymyksiin: hyvin ja ei. "There Is Always One More Time" pitää ainakin minut uskollisten alamaisten riveissä. B.B. on löytänyt arvolleen sopivat ja taidettaan ymmärtävät apujoukot ja tuloksena on erinomainen levy. Tämä ei tietenkään ole bluesia sanan muinaisimmassa ja ummehtuneimmassa merkityksessä. Viihdettä sanoisi puhtoisin puristi. Hyvin soitettua, laulettua, tunteella tehtyä ja kieltämättä erittäin viihdyttävää musiikkia sanon minä. Musiikkia, joka kuullostaa luontevasti vuoden 1991 Riley B. Kingiltä. 1950-60-luvun hurmos on tietysti takana, mutta Kingillä on kuitenkin edelleen sanottavaa - ja tällä albumilla kunkun puhe kaikaa painokkaampana kuin aikoihin. Kiitos ja kumarrus tästä Stewart Levinen selkeälle tuotannolle ja Joe Samplen ja Will Jenningsin työstämälle erittäin vankalle materiaalille. Uudemman King-tuotannon perusvirheet eli mauton soundipolitiikka ja lattea kappalevalikoima on toisin sanoen vältetty.

Levyllä soittaa pienehkö studioyhtye kitara ja kosketinsoitin -kokoonpanolla, ilman jousia, puhaltimia ja massiivisia kuoroja. Kaikilla mukanaolijoilla tuntuu olevan kirkas ajatus mielessään siitä, mitä ollaan tekemässä ja niinpä bändi soittaa kautta linjan hallitun vähäeleisesti ja tiukasti. Tietty soinnin steriiliys on itsestäänselvyys, joka ei ainakaan minua juuri häiritse. Luonteva ja pakoton kokonaisuus ratkaisee enemmän. Itse pääasialle eli B.B. Kingin laululle ja soitolle jää runsaasti tilaa, eikä turhaan puristamiseen ja ylitulkintaan ole näin tarvetta. Maestro soittaa aivan kuin B.B. King, taloudellisesti ja ylivoimaisella tyylitajulla - ja vieläpä erittäin hyvällä ja luonnollisella saundilla. Gibson puhuu asiaa ja tutuimmatkin maneerit soivat tuoreesti, käsinkosketeltavalla latauksella. Vaikka harrasta soolosoittoa saadaan kuulla kautta levyn, mistään ylitsepursuavasta kitarailoittelusta ei tällä levyllä kuitenkaan ole kysymys, sillä Lucille on ainakin minun katsannossani tämän levyn kakkosesiintyjä. Valokeilassa on B.B. King - laulaja ja tulkitsija, joka on todella huimassa vedossa.

 Kingin ääni soi komeasti ilman yliampuvaa huutoa sävykkäänä ja puhuttelevana. Jos sana "intiimi" ei olisi niin typerä, kuvaisin sillä B.B:n laulantaa ja ylipäätään koko levyn atmosfääriä. Ja mikäpä Kingin tulkitessa, kun on kelvollista materiaalia mitä tulkita. Soulahtavat keskitempoiset r&b-laulut luovat perusvireen, jota maustetaan parilla laiskan pulskealla shufflella sekä molempien puolien päätösballadeilla. A-puoli ja B-puolen kolmas raita ovat tiimin Sample-Jennings työtä ja tasajykevää hittimateriaalia kautta linjan. Intensiivisenkään kuuntelun jälkeen on liki mahdotonta nimetä selviä huippukohtia, kaikissa raidoissa tuntuu olevan puolensa. Back In L.A. ja The Blues Come Over Me sekä Arthur Adams -nimisen viisunikkarin laatimat B2 ja B3 ovat funkahtavaa sielunpuserrusta, joka ajoittain muistuttaa varsin paljon Robert Crayn taustavoimien laulutuotantoa. Amyn, Walkerin ja kumppaneiden kaavamaisuutta ja räikeähköä laskelmointia ei näissä lauluissa kuitenkaan ole - ainakaan minun mielestäni.

Levyn lyriikat istuvat kuin hansikas B.B:n imagoon ja taiteelliseen ominaislaatuun, samanaikaisesti hienostuneeseen ja rankkaan tulkintaan. Fool Me Once soi uhmakkaana soul-shufflena, kun taas The Lowdown ja levyn nimikkoraita henkivät jylhää gospelin arvokkuutta. Edellinen vaikuttaa yllättäen siltä kuin Samplen ja Jenningsin sana- ja sävelkynää olisi kuljetellut itsensä Percy Mayfieldin haamu. Näin nasevan hauskaa ja syvähenkistä bluesballadia ei tapaa juuri muualla kuin Mayfieldin tuotannossa. Albumin päätösraidan loistokkuus ei ole yhtälailla yllättävää, sillä kappaleen tekijänä seisoo suluissa nimi Doc Pomus, jonka hiljattainen edesmeno repäisi paikkaamattoman aukon Rhythm & Bluesin lauluntekijäkaartiin. Kingin paatoksellinen tulkinta laulusta ja ylipäätään koko albumi on mahtava kunnianosoitus Pomusin elämäntyölle ja persoonalle. Pomusin hengessä tämä on aito r&b-levy. Kaupallinen tuote, jota sadattuhannet ihmiset mielellään kuuntelevat, ja josta periaatteessa kuka tahansa voi nauttia. Paitsi ehkä "pidemmälle ehtineet bluesin harrastajat". Heille tämä saattaa olla umpiviihdettä.

Teksti: Pekka Laine
(julkaistu BN-numerossa 1/1992)


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit