King Size




Päätettyäni vuonna 2011 kuunnella läpi koko B.B. Kingin laaja tuotanto, huomasin hänen levyt jakautuvat kahteen ryhmään. Ensinnäkin on ne ei-aivan täysosumat eli ihan hyvät BB-levyt ja sitten on timattisen hyvät. Tämä levy kuuluu tuohon jälkimmäiseen ryhmään. On mielenkiintoista huomata, että tämän ryhmän levyt tulevat eri vuosikymmeniltä ja sisältävät monenlaista musiikkia. Kuten tämän levyt useat hienot puhallinsoolot. 

 

Petri Myllylä

 

A (1) Don't You Lie To Me (2) I Wonder Why (3) Medley: I Just Want To Make Love To You / Your Lovin' Turns Me On (4) Slow And Easy
B (1) Got My Mojo Working (2) Walkin' In The Sun (3) Mother Fuyer (4) The Same Love That Made Me Laugh (5) It's Just A Matter Of Time

Guitar Player -lehden haastattelussa B.B. on sanonut, että hänen soitossaan kullakin vuosikymmenellä taustarytmi on heijastellut aina kyseisen ajan muotisuuntauksia. Kun boogie oli suosiossa, hän käytti sitä taustallaan. Ja kun 1970-luvulla soul- ja rock-musiikki ovat vallitsevina, niin B.B. käyttää niiden rytmejä hyväkseen.

Tämä osittain selittää B.B:n tyylin muuttumisen tällä vuosikymmenellä. Ja toisaalta tietysti se, että kukapa jaksaisi jatkuvasti vuositolkulla jauhaa samoja, vanhoja juttuja samalla vanhalla tyylillä. Ja vielä kolmanneksi kun huomioidaan, että B.B. selvästi pyrkii suuntaamaan musiikkiaan uudelle yleisölle ja uusille markkinoille, niin pitäisi olla selvillä ne lähtökohdat, joista nyky-B.B:tä on tarkasteltava. Vanhoille bluesintoilijoille nämä nykyiset B.B.-tuotteet eivät ole tarkoitetut ja saavatkin siltä taholta osakseen vain sarkastisia hymähdyksiä.

Kaikki edellä esitetty pätee hyvin tähän (tätä kirjoitettaessa) uusimpaan B.B.-kiekkoon. Käsitystä vielä alleviivaa sekin, että levylle on kelpuutettu uusina versioina sellaisia vanhoja ja kuluneita kappaleita kuin A3:n alkuosa sekä B1. Ja täydennykseksi voidaan todeta, että tuttuja ovat myös B2 (Percy Sledge) sekä B5 (Brook Benton).
Toisaalta on sanottava, että B1:n pelastaa paljolti taustalla oleva maukas medium-tempoinen funky-komppi - nimenomaan Sonny Burke'in syntetisaattorityöskentelyn ansiosta, joka on tosi hienosti eleetöntä ja itse asiassa lähes kuulumatonta. Samanlaista on myös A1:ssä, ehkä vielä parempana.

Niin ikään esiin kannattaa vetää hyvät urkurit James Toney ja Ronnie Barron. Muutenkin levyn taustat on tehty kautta linjan hyvin ja jopa ruudikkaasti. Vahva puhallinsektio töräyttelee tosi komeasti. Esimerkiksi voi ottaa vaikkapa vain baritonisaksofonissa olevan Jerome Richardsonin, vanha Quincy Jones -konkari muuten. Upeita sooloja kuullaan myös muiden fonistien toimesta: Jimmy Forrest (tenori) ja Ernie Watts (alto). Myös itse B.B. tuntuu saaneen pontta pyttyyn enemmän kuin aikoihin. Näin ainakin verrattuna niihin parin vuoden takaisiin juttuihin, joissa äijä keskittyi nyyhkysouliin. Varsinaisia balladeja tällä kiekolla onkin vain yksi, A2. (Jossa muuten kuullaan harvinaisen heikko ja mitäänsanomaton B.B:n (?) kitarasoolo.)

B.B:n kuulu kitarasoundi on tietysti entisellään, ja soolot purevat paikoin varsin ärhäkkäästi. Laulajana B.B. tuntuu edelleen olevan elämänsä kunnossa. Hyvä laulajahan hän aina on ollut, siitä todistaa osaltaan jatkuva sijoittuminen BN-pollissa aivan kärjen tuntumaan. Vanhoille B.B.-faneille en tätä juuri suosittelisi, ellei sitten halua tsekata, missä vaiheessa idoli tällä hetkellä on. Sen sijaan hyvästä pop- ja soul-musiikista kiinnostuneelle levy on ehdottomasti suositeltava. Ehkä siinä samalla heräisi kiinostus vaikkapa aitoon bluesiinkin.


Teksti: Juhani Aalto
(julkaistu BN-numerossa 6/1977)


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit