Bobby Bland and B.B. King Together Again...Live




A (1) Let The Good Times Roll (2) Stormy Monday Blues / Strange Things Happen (3) Feel So Bad
B (1) Mother-In-Love Blues / Mean Old World (2) Everyday I Have The Blues (3) The Thrill Is Gone / I Ain't Gonna Be The First To Cry


Kappalevalikoima on suoraan sanottuna tympäisevä, mutta mulkoiltuani muutamana päivänä levyn kansia (Bobbylla taitaa olla uusi minivague) karkaisin kuitenkin lopulta mieleni ja tökkäsin lp:n pyörimään. Ja sitähän se on mitä sopi odottaakin. Miesten ensimmäinen yhteinen yritys saavutti peräti kultalevyn, ja oli paikoittain ihan viihdyttävää kuultavaa (lähinnä siksi, että B.B. oli kohtalaisessa kaljassa joutuen ilmeisesti olosuhteiden pakosta jättämään Bobbylle laulutilaa, ja kyllähän kaverusten jutusteluakin kuuntelee). Mutta nyt ei päästä läheskään samanlaiseen rentoon tunnelmaan, huulenheitto on puisevaa, ja musiikki muutamasta hyvästä hetkestä huolimatta enimmäkseen junnaavaa (kuunnellessani lp:tä ensimmäistä kertaa kurkottauduin toiveikkaasti kääntämään levyä, kun "Feel So Bad" oli tulvinut ilmoille noin 3 minuuttia, mutta eikös mitä: vielä oli 5 ja puoli jäljellä, ja se vietetään yrittämällä laulattaa vastahakoista yleisöä. Yäk.).

A1 sentään on varsin tukevaa touhua - sävelmä ei ole se Shirley & Lee -hitti, vaan aikaisemmin mm. Ray Charlesin levyttämä - ja ukot painavat yhteis- ja vuorolaulua sotkeutumatta systeemeissä kuin muutaman kerran. "Stormy" ja "Thrill" ovat sen verran vahvoja sävelmiä, että niistä on vaikea kehitellä aivan kelvotonta esitystä. Edellisestähän Bobby on tehnyt huippuversion jo Duke-aikoinaan, eikä nyt tietysti päästä lähellekään, mutta lp:n parhaimmistoa A2 silti on. B.B. arastelee jostain syystä "Thrill"-kappaleen levyttämistä, johon Bobby möläyttää: "How come you can't cut it? It's your tune!" Väärässähän Bobby on, sillä sävelmä on yleisesti merkitty Roy Hawkinsin nimiin, ja niin nytkin - mukaan on tosin päässyt myös joku R. Darnell, ja todennäköisesti kappale on Hawkinsiakin vanhempaa perua.

Todettakoon tässä myös, että yleensä Chuck Willisille kirjattu "Feel So Bad" on tällä kertaa Lightnin' Hopkinsin käsialaa - kumpikaan ei liene oikea. "Thrill" menee muuten loppupuolella yleisön seasta "löytyneen" (?) Viola Jacksonin laulattamiseksi, joka lopulta tunteekin itsensä sexyksi, kun Bobby on ensin aikansa kysellyt jotta "Do you feel good?". Lp:n parasta bluesia on A2:n ohella B1, jonka Bobby laulaa hyvin, vaikka B.B. häiritseekin välihuudoillaan parhaansa mukaan. B2:sta en viitsi sanoa mitään, sillä se on tässä turhaan mukaan otettujen kappaleiden joukossa kaikkein turhin.

Nykyisin tehdään niin paljon huonoja levyjä, ettei tätä oikeastaan pitäisi painaa ihan maan rakoon - saahan Bland sentään tilaa laululleen, vaikka aikaa meneekin turhassa "feel good?" -hokemisessa ja taustabändin junnauksessa. Live-levyt eivät kuitenkaan koskaan ole musiikillisesti erityisen antoisia, ja paljon paljon mieluummin olisin vastaanottanut uuden Bland-albumin.

Taustabändistä todettakoon, että joku totinen torvensoittaja on ilmeisesti kuullut olevan fiksua, jos laulajan säkeisiin vastataan riffeillä. Niinpä hän puhalteleekin ihmeellisiä lirutuksia ja törähdyksiä onnistuen varsin hyvin hukuttamaan alleen laulun nyansseja muutamassa kohdassa. Ja tuosta 60-luvun alussa muodissa olleesta urkujen taustaulinasta voitaisiin kyllä jo vähitellen luopua.

Kyllähän tämän pari kertaa jaksaa kuunnella jopa lievästi kiinnostuneena, mutta kun välihuudot ja muut temppuilut alkavat jäädä mieleen, niin kyllästyminen on nopea ja perusteellinen. Eli "It ain't the real thing", kuten Bobby tuoreimmalla, kehutulla ja lp:llä julkaisemattomalla singlellään toteaa. Suositellaan miesten kertakaikkisille faneille ja blues-muzakin harrastajille.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 6/1976)


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit