Guess Who




A (1) Summer In The City (2) Just Can't Please You (3) Any Other Way (4) You Don't Know Nothin' About Love (5) Found What I Need (6) Neighborhood Affair
B (1) It Takes A Young Girl (2) Better Lovin' Man (3) Guess Who (4) Shouldn't Have Left Me (4) Five Long Years

Niiden, joiden mielestä blues EI OLE popmusiikkia, sopisi mielestäni kammeta lähimpään levykauppaan ja poimia tämä levy kännyynsä muiden samanlaatuisten kansioiden, Tom Jonesien ynnä muiden joukosta. Siinä äijä poseeraa etukannessa, karnevaalinkirkkaissa kuteissa, napa paljaana, könällään hietikolla maaten aurinkolasit ja Lucille vierellään. (Koskapa tummaihoiset ihmiset ja jalopuiset kitarat eivät tiettävästi pysty paljon entisestään ruskettumaan, on kyseessä arvattavasti yllättävä uupuminen rasittavan ilonpidon jälkeen.) Takakannessa sankarimme kahlailee jorpakossa auringon laskiessa mailleen kaukaisten vuorien taakse ja sisäkuoressa on sama kullankeltainen meri ja auringonlasku viehättävän naisfiguurin taustalla.

Jos tämän perusteella ei vielä arvaa levyn sisältöä, sopii panna kuulokkeet korville. Sieltä se soljuu nelikanavaisena stereona taivaallisten jousien ja enkelikuorojen siivittämänä: POPMUSIIKKI. Puhdas ja pelvoton popmusiikki, joka sulostuttaisi kenen tahansa sävelradiokuuntelijan vaihkaista vahakorvaa. Meinaan, että onhan tuo B.B:n viimeaikainen linja jo ennestään tunnettu, mutta jollei tämä nyt ole popmusiikkia niin ei sitten mikään.
Ensimmäinen kappale todella ON se sama Lovin' Spoonfulin vanha hitti, josta muistaakseni Danny Lipsanenkin aikoinaan levytti suomalaisen version. Ja Guess Who ON se Jesse & Jo Anne Belvinin iki-ihana, pliisu soul-balladi siitä jostakusta jossakin, joka todella rakastaa Sinua ja arvaapa vain kuka se on, dum-dum-dum... Ja, ja... ja kaikesta huolimatta, sittenin: tämä on itseään B.B. Kingiä, tämä on BLUESIA!

Pyydän lukijaa tarkistamaan BN 17:sta arvioni B.B:n kahdesta edellisestä kiekosta sekä BN 15:sta vanhan artikkelini Stereobluesia, jossa tutkailin nykytilannetta tässä "kansantaiteellisen" bluesin ja "kaupallisen" popmusiikin ottelussa, joka lienee jatkunut yhä uusin jatko-ajoin aina Bessie Smithin ja Blind Lemon Jeffersonin ensimmäisistä levyistä lähtien. Onko tämä B.B:n viimeisin ylittänyt tässä kamppailussa "hyvän maun" siniviivan, on jokaisen päätettävä itse kohdaltaan. Itse olen päätynyt ratkaisuun, että ei ole, mutta se saattaa johtua vain siitä, että mielestäni hyvä soul, jazz, jopa pop (niin vanha kuin uusi) on nautittavampaa kuultavaa kuin huono blues. Etenkin jos esittäjänä on B.B. King. Näitä kaikkia aineksia tällä levyllä on mukana, hyvin soitettuna, sovitettuna, tuotettuna. Bändi on sama kuin Hesan konsertissa vahvennettuna lisäpuhaltajilla mm. Butterfield Blues Bändistä, tuottajana tuttu Joe "Ears" Zagarino. B.B. itse laulaa ja soittaa kohtalaisesti, huonoa tavaraa mies on aivan liaan hyvä päästämään ulos. Haastattelulausunnoista päätellen hän vain todella uskoo, että tämä on parasta, mitä hänen tällä hetkellä tulisi yleisölle tarjota. Jos joku hänen mielipidettään tässä aktiivisesti on taivutellut, se on hänen nykyinen managerinsa Sidney A. Seidenberg, mies, jota B.B. – kaikki kunnia hänen omille taidoilleen – paljolti saa kiittää nykyisestä asemastaan.

B.B. on joskus sanonut, että hän tyylillisesti liikkuu jossakin Muddy Watersin ja Lou Rawlsin välimailla. Tietysti bluesdiggarin kannalta on valitettavaa, että hän tällä levyllään entisestään lähestyy viimemainittua, mutta toisaalta ymmärrän Seidenbergiä kun tämä sanoo, että B.B. on aivan liian hyvä jätkä haaskattavaksi vain muutamien kymmenien-satojen-tuhansien "asiantuntevien" bluesharrastajien nautinnoksi, kun hänestä pienin ponnistuksin pystyisivät nauttimaan miljoonat "tavalliset" kuuntelijat.

Teksti: Timi Varhama
(julkaistu BN-numerossa 1/1973)


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit