Friends




Tutustuessani BB:n pitkän uran levyihin jotkin niistä eivät jättäneen ensikuuntelun jälkeen milnkäänlaista mielikuvaa. Bluesin kuninkaan 50-luvun tuotanto oli itselleni sitä tutuinta, vaikka ei sekään mitenkään läpituttua BB:tää. Valkoisen väestön kiinnostus bluesiin nosti niin BB kuin muidenkin genren artistien arvoa kuohuvan 60-luvun vaihtuessa 70-luvuksi.

BB oli jo nuoruudessaan paikoin enemmän viihdeartisti kuin tulikuuma blueskitaristi. Friends on tehty ajan hengen mukaisesti ja naiskuorojen, viulujen ja soulahtavasti soittavien torvien vyöryn alle jää yksi aikakauden hienoimmista kitaristeista. Kuuntelin levyä muutamaan kertaan tiedostomuodossa ennen kuin 2014 lopulta hankin kokoelmiini 40 vuotta täyttäneen amerikkalaisvinyylin. Hankinnan syynä taisi olla enemmän keräily, halu saada kaikki herran studiojulkaisut kuin levyn musiikillinen anti. Se nimittäin jää levyllä valitettavan köykäiseksi. Kakkospuolen avaava instrumentaalibiisi Philadelhia ja levyn päättävä My Song onnistuvat hiukan nostamaan muuten löysän levyn ilmettä.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit