I Am Anonymous




 

Vaikuttaa siltä että tästä(kin) vuodesta tulee superkokoonpanojen juhlaa. Ainakin progegenren parissa. Vuoden suurin tapahtuma lienee Steven Wilsonin ja Michael Åkerfeldtin yhdessä julkaisema kimppalevyn, mutta muitakin mielenkiintoisia yhteistyövirityksiä on tehty. Headspace on yksi noista jännimmistä. Se on Adam ”Rickin poika, joka soittaa myös Ozzyn kanssa” Wakemanin ja Damian ”laulan myös Thresholdissa ja teen siinä ohessa soolouraa” Wilsonin päiden yhteen lyönnin tulos. Muut muusikot ovat Pete Rinaldi kitarassa, Richard Brook rummuissa ja Lee ”soitin myös Adamin faijan bändissä” Pomeroy bassossa.

 

Eli paperilla homma näyttää oikein messevältä. Sitä se on myös kuultuna. I Am Anonymouksen kappaleet ovat pitkälti Adamin käsialaa ja toki niissä kuuluu verenperimä. Eikä se ole väärin. Hän soitti itsekin Yesissä niin pitkän aikaa, ettei ole mikään ihme, että sieltä on tarttunut jotain hänen sävellyksiinsä. Myös Damianille Yesin tuotanto on tuttua Rick Wakemanin New English Rock Ensemblen keikoilta. Metallidiggarit älkää hätääntykö, lukekaa loppuun asti. Levyllä on nimittäin paljon muitakin vaikutteita. Tai ainakin moisia voi koittaa keksiä. Levyn raskaimmissa kohdissa voi kuvitella kuuntelevansa Meshuggahia ja kaikkein oopperamaisimmista hienosteluista voi makustella jotain juttuja Queensrÿchen suunnalta. Ei ole myöskään väärin väittää, että levyllä on jotain Rushilta, Genesikseltä ja muilta vanhoilta tekijöiltä. Kuunnelkaa itse, jokainen kappale on omalla tavallansa hyvä. Itse pidän levyn aloituksesta kovasti. Heti on selvää mitä tuleman pitää, mutta siitä miten, ei ole aavistustakaan. Tämä levy, vaikka on täynnä nimenomaan hienoja kappaleita, yllättää musiikillisestikin koko ajan. Levyn soundi ja soitinratkaisut ovat upeita. Ja mikä tärkeintä, kaikesta vertailusta huolimatta, Headspacella on oma tyylinsä ja soundinsa. Tänä päivänä, varsinkin metallin parissa, se on harvinaista ja todella ilahduttavaa.

 

Pete Rinaldin kitarat ovat levyllä tärkeässä roolissa. Hän vie kappaleita eteenpäin. Kaikenlaista ja tyylistä soittoa kuullaan. Akustiset osat ovat erityisen kauniita. Myös Adam käyttää kosketinarsenaaliaan varsin monipuolisesti. Pianolla on hyvin tärkeä osuus. Vanhat ja uudet soittimet ovat sopivassa tasapainossa. Rytmiryhmästä kuulee että se on osaava, mutta toisaalta aistiin myös sen ettei sitä ole patistettu aivan taitojensa ylärajoille. Soitto on vaivatonta ja ehkä siksi ilmavaa. Upeasta soitosta huolimatta levyn tähti on Damian. Hän on kehittynyt ensimmäisistä Threshold-levyistä aivan mielettömästi. Niitä vaivannut kireys on kokonaan poissa ja tuntuu että koko mies soi. Harvoin progen, ja varsinkaan metallin, parissa kuulee näin koskettavaa mieslaulua. Rosoisuuttahan Wilsonin äänessä ei ole lainkaan ja välillä hän kuulostaa etäisesti Yesin Andersonilta, mutta tuo soundi toimii tämän musiikin kanssa täydellisesti. Joskus pojasta polvi paranee.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit