Taz Taylor Band: Welcome To America!




En todellakaan ollut kuullut engelsmannista nimeltä Taz Taylor yhtään mitään ennen kuin sain tämän levyn kuunneltavakseni. Taz on muuttanut Amerikkaan kuuluisan brittiläisen karjuvalla tyylillä laulavan solistin nurkille. Julkaistuaan yhden instrumentaalikiekon Taz päätti tehdä toisen levynsä laulajan kera. 80-luvun alussa Rainbowssa, MSG:ssä ja Alcatrazzissa kuuluisaksi, tai peräti surullisen kuuluisaksi, tullutta Graham Bonnettia ei tarvinnut pyytää kahdesti Welcome to Americalle mukaan. Syykin on yksinkertainen. Musiikki on kuin hänelle tehtyä. Se on hyvin yksinkertaista, mutta tarttuvaa hard rockia aivan noiden edellä mainittujen orkesterien tyyliin.
Fighter’s Fist ja Radio Luxembourg ovat hyvin toteutettua perusmeininkiä. Gary Moore – cover Parisienne Walkways osoittaa, että Taz on esikuvansa kuunnellut ja huolella valinnut. Happy Hour rokkaa hieman Bonnetin soololevyjen tapaan. Hammond mylvii taustalla. Haunted kuulostaa hieman Heartilta. Bonnetin ääni venyy ja soi kauniisti. Samalla kertaa äänessä on kuitenkin hullua raivoa. Welcome To America on jyräävä hevipala. Väliosassa on jotain jonka kuvittelen kuulostavat Brian Mayltä. Wall Of Soundin riffi ei vielä lupaa paljoa. Koukku löytyy vaivihkaa iskevästä kertosäkeestä. Silent Fall on levyn musiikillisesti ja sovituksellisesti rikkain kappale. Tazin sormet kulkevat otelautaa kiivaasti toisaalta piano hellii kuulijaa. Kappaleessa on menoa, meininkiä ja draamaa sopivassa suhteessa. Se on komein kappale jonka olen Bonnetilta kuullut! Letkeä instrumentaali The Reprise ei kuulosta edellisen esityksen jälkeen oikein miltään. Goodbye to Mr. C on itse asiassa kahden Ozzy-kappaleen potpuri. Taz lienee pitänyt Randy Rhoadsin soitosta kovasti paljon. Aika lailla nuotilleen hän ainakin nuo Randyn kauneimmat soolot tikkaa.

Welcome to America on jännä levy. Se herättää kysymyksiä. Jos Graham olisi osannut laulaa I Surrenderin, jos hän ei olisi näyttänyt munaansa Schenkerin yleisölle ja jos hän ei olisi ollut niin sekaisin, että päästi Yngwien ja Steve Vain käsistään Alcatrazz-aikanaan, olisiko hänestä tullut maailman kovin ja kuuluisin hevilaulaja? Joillekin hän on sitä kaikesta huolimatta. Entä jos hän olisi tehnyt levyn Gary Mooren kanssa tai jos hän olisi löytänyt Randyn. Noita pohtiessanne, tsekatkaa tämä levy. On se muutaman kuuntelun väärti.

6/10

Tero Honkasalo

 

Kokolailla tuntematon englantilaisamerikkalainen Taz Taylor Band on saanut kertarysäyksellä huomiota veteraanilaulaja Graham Bonnetin liityttyä bändin laulajaksi tälle uutuuslevylle.

Birminghamissa, Englannissa syntynyt ja kasvanut kitaristi Taz Taylor on nyttemmin amerikkalaistunut ja hänen bändinsä yhdistää hard rockin perinteitä molemmilta mantereilta.

Bändi on melko mitäänsanomaton ja tavanomainen, mutta kiinnostavan siitä tekee Bonnet, jonka ääni on yhä nuoruuden kunnossa.

Ritchie Blackmoren, Michael Schenkerin, Yngwie Malmsteenin ja Steve Vain kanssa työskennellyt Bonnet sopii hyvin Taylorin rinnalle. Bonnetin ainutlaatuisen läpitunkeva ääni tarvitsee rinnalleen voimakkaan kitaristin ja sitä Taylor on. Vaikka Taylor omaa hyvän vikkeläsormisen tekniikan, hän tajuaa melodian ja hyvien biisien päälle. Ilman Bonnetin tasoista laulajaa hänen olisi kuitenkaan vaikea saada musiikilleen kuulijoita. Näitä perushyviä kitaristeja kun riittää. Bonnetin ja Taylorin yhteistyönä syntyneet kappaleet ovat kaikki hyviä. Vanhan koulun hard rockia, hyviä riffejä ja melodioita.

Gary Mooren Parisienne Walkways sujuu hyvin Taylorin tyyliä esittelevänä instrumentaalina, mutta on lopulta liikaa Mooreen henkilöityvä kappale kenenkään muun esitettäväksi.

Toinen cover yhdistää Ozzy Osbournen ja Randy Rhoadsin kappaleet Goodbye To Romance ja Mr. Crowley dramaattiseksi päätösbiisiksi Goodbye Mr. C. Toimii kunnianosoituksena Taylorin esikuvalle, nuorena lento-onnettomuudessa menehtyneelle kitaristi Randy Rhoadsille.

Taylor on antoisa uusi tuttavuus, Bonnetin osalta taas tarjolla on tuttua laatua.

Sami Ruokangas / MTV3


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit