Predator




Kun Accept palasi vuonna 1993 entisen laulajansa kanssa lavoille sillä ei ollut mitään hävittävänä. Amerikkalaisen korvaajan osoittautuminen vääräksi valinnaksi teki paluun helpoksi. Toki Objection Overruled ja jossakin määrin myös Dead Row olivat takuuvarmaa raskasta rockia joten bändin fanit saivat mitä olivat usean vuoden ajan odottaneet. Mutta kuten yleensä, yhteen palanneet muusikot kohtaavat nopeasti alkuinnostuksen jälkeen aiemmat ristiriitansa. Niin myös tässä tapauksessa. En tiedä kuinka huonoissa fiiliksissä bändi oli tätä levyä tehdessä, mutta lopputuloksen jäädessä vaisuksi, voi fiiliksien olettaa olleen heikot.

Päätin vuonna 2011 kuunnella kaikki ne Accept-levyt, jotka olivat itseltäni jääneet kuulematta. Kun vihdoin pääsin kesällä 2012 tähän levyyn saakka, olin jo kuunnellut kohtuullisen paljon bändin epätodennäköisen uuden alun kahta levyä Blood Of The Nations ja Stalingrad. Vastoin oletusta nämä ilman Udo Dirkschneideria tehdyt albumit ovat molemmat erinomaisen onnistuneita. Niihin verrattuna Predator on heikko albumi. En ole jaksanut sitä kuunnella kuin kahteen kertaan, ja voi olla ettei kolmatta edes tule. Niin paljon on maailmassa tätä parempaa musiikkia.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit