I'm The Blues




Vaikka Willie Dixon julkaisi 1960-luvulla useita yhteisalbumeja pianisti Memphis Slimin kanssa I'm The Blues on hänen ensimmäinen oma LP-levy.

Ajattelin tehdä listaa bändeistä, jotka ovat coveroineet Willie Dixonin biisejä, mutta siitä olisi tullut liian pitkä. Rollarit saivat ensimmäisen hittinsä hänen Little Red Roosterista, Cream coveroi Spoonfullin omalle esikoilevylleen. Jeff Beck teki saman Ain't Superstitionin kanssa. Myös Led Zeppelin coveroi Dixonia esikoislevylleen. He valitsivat kappaleen I Can't Quit You Baby. Sittemmin bändi on joutunut lisäämään näyttävän kokoisen basistin nimen myös omaksi kokemiinsa biiseihinsä kuten Whole Lotta Lova.

Dixonin oma tyyli esittää nämä omat kappaleensa eroaa melkoisesti Muddy Watersin ja Howlin' Wolfin alkuperäisistä esityksistä. Hänen laulutapansa ei ole samalla tavalla karismaattinen kuin edellä mainituille tähdillä mutta silti tässä levyssä on jotakin sellaista autentisuutta, joka vetää itseäni puoleensa. Vaikka blues legenda Robert Johnsonin kanssa 1930-luvulla yhdessä kiertänyt kitarisi Johnny Shines'in oma ura ei koskaan saanut tuulta siipiensä alle, hänen kitarointi levyllä todistaa että taitoa ja tyyliä äänityshetkellä 55-vuotiaalta Memphisistä lähteneeltä soittajalta kyllä löytyy. Häntä tukee sielukkaasti yksi modernin bluesin parhaista huuliharpisteista, Walter Horton. 

Ostin 2010-luvulla Ranskan Sonyn julkaiseman hienon blues kokoelma laatikon nimeltä The Perfect Blues Collection: 25 original albums. Yksi sen sisältä löytynyt levy oli I'm The Blues. Vaikka olen kuunnellut bluesia 80-luvun teini-iästä alkaen kyseinen kokoelma tutustutti itseni useisiin uusiin artisteihin. CD-kokoelman osto johti siihen että nykyään valtaosa sen levyistä löytyy omasta vinyylihyllystäni. I'm The Blues'in täytettyä 50 vuotta siitä otettiin sinisellä vinyylillä varustettu numeroitu 1500 levyn painos. Yksi näistä tuli tänään hyllyyni. 

Petri Myllylä / 29.12.2021


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit