Cheap Thrills




Janis Joplin oli yksi kesän 1967 tärkeimmän festarin Monterey'n huomioiduin artisti. Vaikka Big Brother And The Holding Company ei soitannollisesti ollut aivan samalla tasolla Joplinin sielukkaan laulun ja vetävän esiintymisen kanssa. Edellisen vuoden jouluna purkitettu esikoisalbumi saatiin lopulta kauppoihin, mutta vaikka se myi kohtuullisen mukavasti, bändi managereineen ja levy-yhtiön edustajineen tiesivät että bändi pystyy parempaan.

Alkujaan nimeä Sex, Dope & Cheap Thrills kantava levy oli tarkoitus olla live, mutta helmikuussa Detroitin Grande Ballroomissa 1968 äänitetyt keikat eivät onnistuneet riittävän hyvin joten maaliskuussa bändi suuntasi studioon. Kauppoihin kaivattu levy saatiin elokuussa, jolloin se nousikin listaykköseksi ja oli piikkipaikalla peräti kahdeksan viikkoa. Syksyn rundilla Janis tosin ilmoitti lähtevänsä bändistä ja mennessään hän otti mukaansa kitaristi Sam Andrewin.

Janis Joplin puristaa irti jokaisesta levyn seitsemästä biisistä kaiken sen mitä laulaja vaan voi. Mukana on oikeastaan vain yksi todella suuri hitti, singlenä julkaistu Piece Of My Heart. Edellisen kesän Monterey'n setin kohokohta oli ehdottomasti Big Mama Thorntonin Ball And Chain joten sen mukaan ottaminen levylle oli selvä juttu - ja hyvä niin sillä biisi lopettaa hienon levyn todella vakuuttavalla tavalla. Vaikka bändi oli psykedeelinen blues-bändi, Cheap Thrills ei ole pelkkää bluesia vaan sillä yhdistyy kiehtovalla tavalla myös R&B ja soulia. Tätä kirjoittaessa albumi on täyttänyt jo 50 vuotta ja saavuttanut aseman klassikkona.

Levyllä on kuusi bändin omaa biisiä ja mainittu Big Maman herkkupala. Aikakauden starndardin mukainen 35 minuuttinen levy on loistava jo sellaisenaan, mutta sen äänityksissä syntyi paljon hyvää materiaalia. Levy-yhtiö on julkaissut näitä vuosien varrella suhteellisen niukasti. Asiaan tuli kerta heitolla muutos kun 2018 julkaistiin sessioista 29 biisiä (ja Ball Of Chain'in vaihtoehtoinen keikkaäänitys). Alkuperäisen nimen Sex, Dope & Cheap Thrills saanut 2xCD on fanille mieluinen, mutta albumin 1999 remasteroitu CD on täyttä tavaraa sekin. Siltä löytyy neljä yli jäänyttä biisiä, joista pari tulee levyn livesessioista.

Niin innostunut kun olenkin 25 aiemmin julkaisemattomasta äänityksestä, ihmettelen silti Sonyn ratkaisua julkaista pelkästään ne. Itse olisin rakentanut levystä samanlaisen laatikon kuten sellaisista ikätovereista kuin The Beatles (Valkoinen Tupla) ja Jimi Hendrix'in Electric Ladyland tai The Doorsin Waiting For The Sun. CD 1 olisi voinnut olla jopa uusi miksaus alkuperäisestä materiaalista, kakkoslevyn keskittyessä vaihtoehtoisiin ottoihin sekä ylijäämistöön. Kolmos levyn olisin toivonut olevan se "alkuperäinen" levy eli Detroitin live. Ehkä tällainen kokonaispaketti on tulossa juhlistamaan albumin 60-vuotis juhlaa?

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit