PAL: Malice In Wonderland




Vuonna 1977 julkaistiin kaksi varsin rohkeaa ja yllättävää Deep Purple -sukupuun levyä. Niiistä toinen oli Glenn Hughesin ensimmäinen soolo ja toinen oli tämä Paice Ashton & Lord -levy. Nykyään tuskin mikään levy-yhtiö antaisi artistinsa tehdä levyä, joka ei vastaisi juuri lainkaan sitä yleistä kuvaa, mikä artistista olisi saatu hänen menestysbändissään.

Jon Lord oli tutustunut Tony Ashtoniin hyvin ennen yhteisen bändin perustamista, joten sopii ihmetellä, kuinka ihmeessä hän kokeneena muusikkona ei osannut nähdä sitä mahdottomuutta mitä bändi, PAL sisälsi. Tämä mahdoton yhtälö kuuluu selvästi tällä levyllä. Nimittäin kahden kosketinsoittajan käyttö ei tuota sellaista täyteläistä soundia, kuin mitä esimerkiksi Whitesnaken kahden kitaristin käyttö. PAL ei kyennyt vastaamaan fanien odotuksiin ja se on varmasti yksi Deep Purple -stoorin vaikeimpia levyjä. Musiikillisesti (irroitettuna Purplesta) levy ei ole lainkaan niin paha, kuin mitä moni fani luulee.

Malice In Wonderland on omalla tavallaan hieno levy. Se on loistavien muusikoiden tekemä musiikkiannos. Mukana on muutamia raskaampia biisejä, jotka antavat pienen aavistuksen siitä, mihin suuntaan bändi olisi voinut mennä, jos sillä olisi ollut esim. David Coverdalen tyylinen keulamies. Soittaahan bändissä kolme tulevaa Whitesnake -miestä. Nimittäin kitaristi Bernie Marsden sekä luonnollisesti Ian Paice ja Jon Lord. Biiseissä on paljon sooloja ja ainakin Jonille paljon enemmän tilaa, kuin mitä Whitesnakessa. Toisaalta Bernie sai huomiota paljon enemmän Davidin kelkassa, kuin mitä tässä.

Mikäli pitää Tony Ashtonin teatraalisesta tavasta laulaa, niin tämä levy lienee yksi parhaista miehen uralla. Itse en pidä siitä ja siksi koko levy kuulostaa hieman cabaree -meiningiltä. Samoin varsin reilu torvien käyttö ärsyttää. Puutteista huolimatta olen kuunnellut levyä paljon ja nimikappale on jopa yksi Purple -miesten soolotuotantojen helmiä. Samoin kannattaa kuunnella aloitusraita Ghost Story ja discoa muistuttava bassobiitti biisistä Remember The Good times, kuten myös Arabella -kappale.

Tästä levystä on markkinoilla kaksi CD -versiota. Ensimmäinen on Repertoire Recordsin vuodelta 1995. Siinä on mukana Ian Paicen haastattelu sekä extroina kolme keskeistä livebiisiä, viisi keikkaa kestäneen bändin uralta. Toinen levyistä on vuoden 2001 Purple Recordsin (PUR 320) uudempi ja helpommin löydettävissä oleva. Sen soundit ovat aavistuksen verran tuhdimmat ja tanakammat. Extroina on bändin toisen, julkaisematta jäänneen levyn äänityksistä kahdeksan biisiä.

Petri Myllylä

 

Deep Purplen ystävät saattoivat aikoinaan ihmetellä Paice Ashton Lordin albumia, koska siltä ei purppuravaikutteita juurikaan löydy. Toki Ian Paice soittaa tyylikkäästi ja Jon Lordinkin Hammondit kuuluvat moneen otteeseen "niinkuin pitääkin", mutta musiikillisesti PAL oli paremminkin jatkoa Ashton Gardner & Dyken viitoittamalle tielle. Ja tämä ei ole ollenkaan huono asia.

Malicen kappaleilla on rento tunnelma. Puhaltimet ja taustalaulajat tekevät kappaleista myös tyylikkään kuuloisia. Paikoitellen musiikki saattaa sisältää vähän liikaa kikkailua, mutta onko se ihme kahden kosketinsoittajan päästessä vauhtiin? On todella valitettavaa, että PAL teki vain tämän yhden albumin.

Malice In Wonderlandista on olemassa kaksi erilaista cd-versiota. Vanhemmassa Repertoiren painoksessa on bonuskappaleina liveversiot kolmesta albumilta pois jätetystä kappaleesta. Purple Recordsin cd:llä on rutkasti bonuskappaleita, jotka ovat peräisin PAL:n julkaisematta jääneen kakkoslevyn studiosessioista. Livebiisit on julkaistu sittemmin dvd:lläkin, joten jälkimmäinen cd on suositeltavampi.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit