Kill Devil Hill




 

 

Kun vanhalta rokkarilta menee bändi alta, mitä hän tekee? Ei epäilystäkään, hän kasaa uuden ryhmän nuoremmista sotaratsuista. Juuri näin teki Black Sabbathista ja sittemmin Heaven And Hellistä tuttu Vinny Appice. Hän etsi itselleen kitaristin. Sellainen löytyi vanhan WWIII-kamun Mandy Lionin bändistä. Mark Zavon on mies paikallaan. Mikä parasta, Mark tunsi hyvän solistin. Bragg Deweyn nimi ei kerro kenellekään yhtään mitään, mutta miehen lauluääntä voi ihan hyvin verrata vaikkapa Alice In Chainsin edesmenneeseen Layne Staleyhin tai Adrenaline Mobin Russell Alleniin. Hänellä on siis vahva nykymetalliin sopiva ääni, jolla sujuu rankempi karjuminen ja vaikkapa Ronnie James Dion kappaleiden esittäminen. Kokoonpano tuli valmiiksi, kun Appice sai houkuteltua basson varteen Panterasta ja nykyisin Downista tutun Rex Brownin. Hänen soitossaan on paljon yhtäläisyyttä Appicen vanhan aisaparin Jimmy Bainin kanssa. Noilla aineksilla bändi on säveltänyt levyllisen kappaleita joita yhdistää väkevät riffit, muistettavat lauluosuudet ja ennen kaikkea rankasti, mutta vääjäämättömästi päällekäyvä groove.

 

Kill Devil Hillin musiikilliset juuret ovat syvällä perinteisen hevin peruskalliossa, mutta soundeiltaan yhtye on aivan tätä päivää. Kill Devil Hill kamppailee tasapäisesti vuoden kovimman metallidebyytin tittelistä Adrenaline Mobin Omertan kanssa. Tällä levyllä on hyvin erilaisia kappaleita. War Machine on höyryveturin kaltainen kulkija, videobiisi Strange omaa potentiaalia jonkinlaiseksi radiohitiksi, Gates of Hell on tyly kuin Mordor, siitä tulee mieleen Tony Martinin aikainen Black Sabbath, ja akustisella kitaralla esitetty Mysterious Ways on rauhallinen, mutta hyvän kertosäkeen ansiosta mieleenpainuva. Itse antaisinkin pystin Appicen porukalle hitusen monipuolisemman kappalemateriaalin ansiosta.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit