Mr. Wonderful




Ostin vuonna 1995 Gary Mooren albumin Blues For Greeny. Vaikka olin kuunnellut satunnaisesti jo toistakymmentä vuotta Fleetwood Macia, Mooren Peter Greenille tekemä tribuuttilevy herätti minut. Pian hyllyssäni oli kaikki alkuajan Fleetwood Mac'it. Mr. Wonderful on kuitenkin jäänyt itselläni aina varsin satunnaiseen kuunteluun jääden heidän hiukan rosoisemman esikoisalbumin varjoon. 

Ennen kakkosalbuminsa julkaisua bändi levytti singlet Black Magic Woman ja hienon blues-coverin Need Your Love So Bad, mutta 60-luvun brittiläiseen tyyliin kaupallisesti hienosti menestyneitä sinkku ei laitettu levylle. On selvä asia että Mr. Wonderfulin asema aikakauden julkaisuiden joukossa olisi merkittävämpi mikäli se olisi sisältänyt kyseiset biisit. Varsinkin kun Carlos Santanan versioimasta Black Magic Womanista tuli pari vuotta myöhemmin listahitti. Mr. Wonderfulia ei julkaistu Amerikassa lainkaan, mutta muutama kuukausi myöhemmin julkaistu English Rose sisältää kyseiset sinkut, kuusi Wonderful-raitaa sekä pari uutta, ja tuolloin muualla julkaisematonta biisiä.

Bändin omat biisit jakautuvat jälleen melko tasan Peter Greenin ja toisen kitaristi Jeremy Spencerin kesken. Greenin biiseistä Gary Mooren hienosti coveroima Stop Messin' Round avaa levyn. Miehen soitanta on todella maukasta ja ihmetyttää miksi miksaaja on jättänyt sille Spencerin pianoraidan koska sitä ei mielestäni tarvita biisissä lainkaan. Sessioissa käynyt puhallinorkesteri svengaa tyylikkäästi yhteen Greenin kitaroinnin kanssa hänen kirjoittamassaan Rollin' Man'issa. 

Spencerin biiseistä A-puolen kakkosena kuultava I've Lost My Baby on ehkä niistä heikoin. Jälkimmäisen kolmesta biisistä kääntöpuolen avaava Need Your Love Tonight on yksi omista suosikeistani. Vaikka olen usein lukenut arvioita, joissa valitetaan kahden vahvan kitaristin johtavan siihen ettei Peter Green päässyt omassa bändissään riittävästi esille, olen väitteen kanssa eri mieltä. Toki Spencerin Elmore James innostus voi tuntua jostakin ärsyttävältä koska hänen soitto imitoi James'in tyyliä niin selvästi. Taj Mahal coveroi 1968 Elmore James'in version biisistä Dust My Broom (Robert Johnson 1936), mutta en tiedä tuon albumin ilmestymisajakohtaa ja sitä oliko hänen versio kantautunut Fleetwood Macin korviin kun se huhtikuussa 1968 äänitti siitä oman versionsa. Jos coverversioita pitää arvottaa, Fleetwood Macin versio on näistä parempi. 

Bändi julkaisi ennen toista albumiaan singlet Black Magic Woman ja hienon blues-coverin Need Your Love So Bad, mutta 60-luvun brittiläiseen tyyliin niitä ei tietenkään laitettu syyskuussa 1968 ilmestyneelle Mr. Wonderfulille (vaan niitä ja muita singlejä varten kasattiin seuraavana vuonna kokoelmalevy). Nämä kappaleet löytyvät (ja vieläpä useina eri ottoina) sekä levyn sessioista ylijäänyt  I Held My Baby Last Night sekä Spencerin nimiin laitettu  jami Mystery Boogie löytyvät 1999 julkaistulta The Complete Blue Horizon Sessions -boxilta. Siinä avausraita Stop Messin' Round on uudelleenmiksattu sisältäen pienen pätkän studiokeskustelua. Sonyn 2013 julkaisema LP kunnioittaa alkuperäisen levyn stereomiksausta.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit