Taj Mahal




Tutustuin Taj Mahalin musiikkiin joskus 2009 luettuani hänen esikoislevyn arvion Classic Rock -lehden bluesartikkelista. Albumia kehuttiin yhdeksi aikakauden parhaista. Tuolloin oma blues-tietoisuuteni oli kovin ohutta, jos sitä se on yhä edelleen (tätä kirjoittaessani 2013). Tutustuttuani parissa vuodessa kymmeniin muihin 60-luvun lopun blueslevyihin, voin allekirjoittaa toimittajan näkemyksen. Taj Mahal on ainutlaatuisen onnistunut esikoislevy.

Taj Mahal kasaa esikoisalbuminsa enimmäkseen vanhoista blues-standardeista, mutta onneksi ei kuitenkaan ihan niistä kaikista tutuimmista. Hän pitäytyy selvästi enemmän alkuperäisessä sähköisessä bluesissa kuin esimerkiksi brittiläiset bändit tai jenkkien oma Paul Butterfield Blues Band.

Albumilla on kaksi Sleepyn John Estesin coveria. Niistä Milk Cow Bluesista periytyvä Leaving Truck avaa albumin. Biisi on vuodelta 1930, mutta Diving Duck Blues on tätä vielä vuoden vanhempi. Näistä jälkimmäinen on yksi levyn suosikkini. Pitkäsoiton päättää lähes yhdeksän minuuttinen traditionaalinen The Celebrated Walkin' Blues. Itselläni kesti vuosia päästä sisään tähän hitaasti etenevään ja junnaavaan perusbluesiin. Kymmenien kuuntelukertojen jälkeen ihastuin sen taustalla soivaan, Ry Cooperin soittamaan banjoon ja sitä kautta koko biisiin. 

Sonny Boy Williamson II äänitti vuonna 1960 tulevan blues-klassikon Checkin' Up On My Baby. Se pohjautuu hyvin vähän samannimisen vuonna 1948 kuolleen laulajan biisiin Check Up On My Baby (1944). Williamson II biisi ilmestyi vasta miehen kuoleman jälkeen vuonna 1966, mutta nousi nopeasti suosituksi tuolloisen folk-blues -buumin myötä. Ennen Taj Mahalia sen ehti coveroida Junior Wells ja Buddy Guy, Dirty Blues Band sekä Peter Green ja John Mayall. Minusta Mahalin versio on näistä neljästä paras.

Blind Willie McTailin alkujaan 1928 äänittämä Statesbore Blues on rock-sukupolvelle tuttu Allman Brothers'in Fillmore-tuplalta, mutta olen ymmärtänyt että Duane Allman poimi biisin Taj Mahalilta. Vaikka Duanen slide-kitarointi on loistokasta ja Brothers'in versio biisistä vetovoimainen on Taj Mahalin versio aivan yhtä "ehdoton" enkä ihmettele lainkaan sillä soittaneen Jesse Davis'in keräämiä kehuja osuudestaan kolmeen ensimmäiseen Mahal-albumiin. Toisin kuin useat olettavat Ry Cooder ei siis soita tässä kappaleessa. Hänen versio biisistä löytyy pari vuotta aiemmin äänitetyltä, mutta vasta vuosikymmeniä myöhemmin julkaistulta The Rising Sons -levyltä. 

Hyvä levyarvostelu sisältää myös kritiikkiä. Itse en sellaista tästä levystä osaa kuuntelun perusteella kirjoittaa. Minun täytyy siis kommentoida biisivalintaa. Kahdeksasta biisistä vain E Z Rider on Taj Mahalin säveltämä, kaikki muut ovat lainaa. Tästä voi antaa levylle pienen miinuksen, mutta ei siihen seikaan kannata liikaa puuttua vaan ottaa Taj Mahal ykkönen kuunteluun. Hieman B.B. Kingiä lainaten voin sanoa että ellet rakasta sitä, sinulla täytyy olla reikä sielussasi.

Levyhyllyssäni on alkuperäinen amerikkalainen 1968 vinyyli, jonka etiketteihin on jälkikäteen liimattu Columbian logon päälle CBS:n tarra. Olisiko jenkit myyneet osan painoksestaan sellaiseen Eurooppan maahan, jossa firma toimi vain CBS nimellä? Albumin 2000 remasteroitu CD kunnioittaa kansitaitsilijan alkuperäistä visiota, mutta siitä on poistettu alkuperäiseen kanteen laitetut linnut. Tämäkin tökerösti jälkikäsitelty alkuperäinen kansi löytyy laadukkaan remasterit vihkosesta.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit