Momentum




 

Tarinan mukaan Neal Morsella ei ollut tammikuussa yhtään valmista kappaletta. Studioaikaa oli kuitenkin tarjolla ja rumpali Mike Portnoylla ja basisti Randy Georgella aikaa tulla soittamaan. Ja kyllähän sitä musiikkiakin sitten syntyi. Momentumilla on viisi lyhyttä raitaa ja kolmekymmentäkolme minuuttia kestävä järkäle.

 

Keuruun Isossa soitossa kuultu Momentum kuulosti hieman hätäiseltä rallatukselta. Levyltä kuunneltuna se osoittautuu oikein hyväksi Spock Beardin pop-kauden parhaiden kipalaiden kaltaiseksi menopalaksi. Videokin siihen on tehty. Kitarasoolon esittää Paul Gilbert. Myös toisena kuultava Thoughts Part 5 tuo mieleen sen yhtyeen, joka toi Neal Morsen progemaailman tietoisuuteen. Kappale on laulun ja rytmin juhlaa. Akustisella kitaralla aloitettu ja siitä sitten kasvava Smoke and Mirrors on kaunista kuultavaa, muttei mikään sydäntenmurskaaja. Raskaalla kädellä soitettu Weathering Sky ei jostain syystä aiheuta innostumisen tunteita. Se muistuttaa ehkä liikaa The Beatlesista. Sen sijaan ilmeisesti Morsesta itsestään kertova Freak on oikein kelvollinen sävellys.

 

Neal Morse on tunnettu siitä että hänen levyillään tuppaa olemaan jokin koko levyn kantava juoni, ehkä musiikillinen teema tai ainakin pitkiä eepoksia. Tällä kertaa varsinainen punainen lanka on hieman piilossa. One- ja vaikkapa Sola Scriptura – levyiltä tuttuja komeita ja mieleenpainuvia teemoja ei kuulla. Sen sijaan Momentumin kolossaalisella World Without Endillä on paikka paikoin tyhjäkäyntiä ja vähän tarkoituksetonta koskettimien rääkkäämistä. Teos kuulostaa hieman väkinäiseltä ja pakolla venytetyltä. Osaset eivät liity toisiinsa saumattomasti. Oliko liian kiire?

 

Mike Portnoyn mukaan Momentum on kenties parasta progea, jota hän on esittänyt. Kuten aina, kannattaa luottaa omiin korviinsa ja makuunsa. Voihan se olla, että levy kasvaa ajan kanssa, mutta tällä hetkellä se on kokonaisuutena pienoinen pettymys.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit