The Void




Kun laitoin Beardfishin uutukaisen soittimeen, olin tarkistanut että intron lukee The Tangentin Andy Tillison. Kun Voluntary Slavery sitten hyökkäsi kaiuttimista, oli pakko varmistaa, että olin todellakin laittanut Beardfishin ämpärit soimaan. Kyllä, mitään virhettä ei ollut tapahtunut. Olihan bändi ennenkin flirttaillut metallin kanssa, mutta nyt suhde oli todellakin virallistettu.

 

Kun parin ensimmäisen kappaleen aiheuttaman shokin jälkeen kuulija sai pasmansa järjestykseen The Void avautui monipuolisena teoksena. Loppujen lopuksi ei se niin kovin erilainen aiempiin levyihin verrattuna ole. Yhtyeen sointi on edelleen aidon 70-lukuinen, silkkaa seepiaa. Jatsahtavia sävyjä on edelleen mukana ja kappaleita osataan yhä paisuttaa mammuttimaisiin mittoihin. Levyn päättävä Where The Lights Are Low on ehtaa bluesia. Ei sekään mitään uutta ole.

 

The Voidilla kuullaan siis edelleen sitä samaa, hieman liian totista bändiä, joka tämä nelikko on ollut jo muutaman vuoden ajan. Aiempien King Crimson-, Yes-, Genesis -vaikutteiden lisäksi pitää mainita vaikkapa Black Sabbath. Kuten kannen kuvasta voi päätellä tämä levy ei ole mitään kevyttä kesäpäivän kuunneltavaa. Ehkä siksi tämä vaikuttaa tähän mennessä parhaalta Beardfish-kiekolta.

 

Tero Honkasalo

 

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit