II: This Time It's Personal




Amerikkalainen Periphery julkaisi toisen levynsä Periphery II: This Time It's Personal jo heinäkuussa, mutta kirjoittelen arviota vasta nyt. Miksi? Suurin syy lienee se etten ollut päättänyt onko levy vain hyvä vai suorastaan erinomainen. Olen päätynyt jälkimmäiseen tuomioon. Vaikka II on selvästi metallilevy, sillä on progressiivisia vaikutteita niin paljon, ettei siitä voi olla pitämättä.

 

Bändi haluaa antaa itsestään ehkä hieman rankemman kuvan kuin se todellisuudessa on. Mukana on pari todella brutaalia ja äärimmäistä matikkametallibiisiä, mutta suurin osa kappaleista perustuu hyviin riffeihin, hienoihin sooloihin ja solisti Spencer Sotelon mielikuvituksellisiin lauluosuuksiin. Hänen tulkintansa oli muuten yksi niistä seikoista joita pohdin. Onko se hyvä, että biisin aikana lauletaan kolmella tai neljällä erilaisella tyylillä? Välillä muristaan ja toisessa kohtaa inistään kuin emobändin kiekolla. Lienee tottumiskysymys. Yllättävän moni nykyprogelaulaja hoitaa tonttinsa tuolla tavalla poukkoillen tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Jotkut hoitavat homman paremmin ja Sotelo loistavasti.

 

Kitaraosasto saa myös kiitosta. Heitä levyllä on peräti kuusi, kolme omasta takaa ja kolme vierailijaa. John Petrucci, Guthrie Govan ja Wes Hauch (The Faceless) soittavat osansa, mutta eivät loista mitenkään ylikirkkaasti. Misha Mansoor, Jake Bowen ja Mark Holcomb ovat sellainen trio ettei paremmasta väliä. Heidän soittopätkiä on ilo kuunnella. Niissä yhdistyvät jatsahtavat jutut, progeen ja metalliin. Sanoiko joku Meshuggah? No joo, soundissa on välillä vähän samaa, muttei haitaksi asti. II on vauhdikkaampaa kuin ruotsalaisten möyrintä. Sanoiko joku Avenged Sevenfold? No, sillä tontillakin käydään. Jos sanon, että Periphery on tällä hetkellä kiinnostavampi kuin nuo mainitsemani bändit, niin This Time It's Personal.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit