The Principle Of Moments




Toisella soololevyllään Robert Plant loi itselleen selvästi Led Zeppelinistä eroavan soundin ja imagon. Levy tehtiin lähes saman porukan kanssa kuin edellisenä vuonna julkaistu esikoislevy. Kitaristi Robbie Blunt ja kosketinsoittaja Jeff Woodroffe osallistuivat biisien rakentamiseen jo edellisellä albumilla, ja nyt joukkoon on liittynyt myös levyn ilmestyttyä kiertueelle lähteneen bändin basisti Paul Martinez. Sitä vastoin rumpali Phil Collins ei ole mukana kummallakaan levyllä biisintekijänä.

Innostuin aikoinaan kovasti tähän levyyn, toisin kuin Plantin esikoiseen, ja erityisesti sen videohitteihin In The Mood ja Big Log. Ei ihme että niiden maxisinglet ovat päässeet The Principle Of Moments'in kanssa samaan muovisuojaan. Varsinkin jälkimmäinen ei ole menettänyt vuosikymmeneien aikana hippustakaan viehätysvoimastaan. Pidän sitä yhtenä 80-luvun parhaimpana pop-kappaleena. Principle Of Moments eroaa edeltäjästään juuri parempien biisiensä vuoksi. Muuten levyt ovat kyllä selviä veljeksiä toistensa kanssa. Molemmat ovat niin mukavia kuunnella että hankin ne itselleni vasta 2014 vinyyliversioina. In The Mood -maxin liveraitoja Pledge Pin ja Horizontal Departure ei ole julkaistu lainkaan CD-muodossa, mutta 2007 remasteroidulla The Principle Of Moments'lla on samalta 22.9.1983 Dallasin keikalta kolmen levyn biisin liveversion lisäksi sessioista ylijäänyt Turnaround. 

Petri Myllylä

 

Robert Plantin toinen soololevy jatkaa luontevasti debyytin viitoittamalla tiellä. Pääasiassa levy sisältää rauhallista rockia, mikä tuntuu sopivan Plantin äänelle mainiosti. Kosketinsoittimet ovat keskeisessä asemassa levyn äänimaisemassa, mutta kitarakin tulee tarvittaessa esille.

The Principle Of Moments on tasapainoinen ja "helppo" levy. Siltä tuntuu kuitenkin puuttuvan se kipinä, jolla se nousisi todella hyvien levyjen luokkaan.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit