Head Down




Tutustuin Rival Sonsin karheaan blues-rockiin heidän kakkoslevynsä Pressure And Timen myötä. Pian sen jälkeen jäljitin käsiini heidän omakustanne ensikoisjulkaisunsa. Bändi kuulosti alkuun turhankin paljon 70-luvulla vaikuttaneiden esikuviensa kaltaiselta, mutta tästä huolimatta molemmat vain puolen tunnin mittaiset albumit soivat usein työpaikallani. 

Head Down eroaa bändin aiemmista julkaisuista usealla tavalla. Positiivinen ero on siinä, että kolmentoista biisin kattaus esittelee aiempaa laajemmin bändin musiikillista sanomaa. Yhä edelleen mennään varsin vintage-sävyissä eikä albumin tarkoitus ole olla muuta kuin häpeilemättömän taantumuksellinen. Silti tätä albumia on aiempaa vaikeampi teilata pelkäksi aikamatkaksi Aerosmithin ja Led Zeppelinin jyräämälle 70-luvulle. Varsinkin laulaja Jay Buchanan kestää kaikki vertailut tuon aikakauden bändien keulakuviin. Negatiivisena erona kolmeen edeltäneeseen julkaisuun verrattuna koen sen että Head Downin loppuun on laitettu jamipohjaisia biisejä turhan useita. Vaikka aiemmat 30 minuutin albumit eivät kuulu CD-aikakaudelle, jolloin rocklevyn keskimääräinen kesto lähenee jo tuntia, olisin toivonut että bändi olisi silti pätäytynyt esikuviensa tavoin alle 40 minuuttisessa kokonaisuudessa. Levy olisi kymmenellä biisillä loistava ja tällä kattauksella "vain" hyvä hard rock tai blues-rock albumi.

Classi Rock -lehti valitsi albumin vuoden 2012 tärkeimmäksi julkaisuksi heti Rushin Clockwork Angels'in perään. Sen tuplavinyylin kansi eroaa CD:stä sillä että se ei sisällä mitään tekstejä. Alle tunnin mittainen albumi olisi mahtunut myös yhdelle levylle, mutta nyt se on jaettu neljälle levynpuoliskolle. Niistä kolmas ja neljäs ovat kestoltaan vain kymmenminuuttisia. Prässäyksen tehnyt Earache ei taida olla kuullut kolmepuolisista tuplajulkaisuista.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit