Manic Nirvana




Jos Robert Plantin 1980-luku alkoi vanhan kertaamisella ja ei-enää niin maagisessa keikkakunnossa olleen Led Zeppelinin maailmankiertueen valmisteluissa, tilanne oli kymmenen vuoden kuluttua jotakin muuta. Plant oli äänittänyt vuosikymmenen lopulla viidennen albuminsa ja julkaisi sen maaliskuussa 1990 syystä tyytyväisenä sooloartistina. Useissa eri singleformaateissa (joista 8" muotoonleikattu on magee!) julkaistu Hurting Kind (I've Got My Eye On You) menestyi loistavasti ja mies sai musiikilleen paljon sellaisia faneja, joilla ei ollut välttämättä tietoa laulajan kymmenen vuoden takaisista tekemisistä.

Manic Nirvanan ilmestymisen aikoihin hyllyssäni oli Plantin edellisen neljän soololevyn lisäksi Honeytrippers-EP. Tilanne oli melko lailla samanlainen 25 vuotta myöhemmin kun vihdoin hankin itselleni levyn myös vinyylimuodossa. Tässä välissä olin ollut ehkä viisi vuotta ilman maanista nirvanaa. Paluu levyn äärelle oli tavattoman miellyttävä kokemus. Vaikka sen musiikki onkin ihan erilaista kuin laulajan viimeisin Lullaby-LP, molemmat todistavat hienolla tavalla kuinka laadukasta musiikkia Plant on julkaissut eri vuosikymmeninä.

Seiskatuumaisen (ja mainitun kasituumaisen) Hurting Kind -singlen kääntöpuolella oli albumiraita I Cried, mutta maxisingleltä löytyi kaksi aiemmin julkaisematonta biisiä. Oompah(Watery Bint) ja One Love löytyvät nykyään remasteroidun CD:n bonuksina yhdessä kolmannen ei-albumiraidan Don't Look Backin kanssa. Se löytyy maxisingleltä Your Ma Said You Cried In Your Sleep Last Night (sekä Hurting Kind CD-singlelltä).

Petri Myllylä

 

Plantin edellinen albumi oli rauhallinen, niin tämä on nimensä mukaisesti maaninen. Rokki soi, ja meno on sen mukaista. Tällä levyllä tunnutaan pitävän hauskaa, ja ilo tarttuu. Kitarat soivat häijynä, lähes kaiken peittävänä mattona, mutta eivät häiritsevästi vaan asiaan kuuluvasti.

Myös Manic Nirvana on yksi niistä levyistä, joita kannattaa kuunnella Robert Plantiin tutustuessaan.

Heikki Heino


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit