Band On The Run




Siitäkin huolimatta että 12-vuotiaana löytämäni Beatles on pysynyt itselleni rakkaana kaikki seuranneet vuosikymmenet, en ole juurikaan kuunnellut Paul McCartneyn soolotuotantoa. Kun Band On The Run julkaistiin 2010 viidennen kerran useina erilaisina versioina (joista laajin oli 3CD+2DVD), päätin vihdoin ottaa albumi kuunteluun. Tätä ennen tunsin levyn kappaleista vain kokoelmalevyltä tutut singlejulkaisut. 

Paul McCartney kaksi ensimmäistä Beatlesin hajoamisen jälkeen julkaistua levyä eivät povanneet merkittävää musiikillista jatkoa. Halu levyttää jossakin mielenkiintoisessa paikassa ajoi McCartneyn keskelle sotilasdiktatuuria Nigeriaan, jossa EMI:llä oli Abbey Roadin studioon verrattuna täysin toimimaton ja varustelematon studio. Artisti sai kuitenkin vastoinkäymisistä voimaa ja ahkeroi studiossa rumpalina, basistina, laulajana sekä hieman yllätyäen myös soolokitaristina.

Levyn avaava nimiraita ja sen toinen sinkkulohkaisu Jet jatkoivat omalta osaltaan McCartneyn kaupallisesti menestyksekästä nousukiitoa. Kesällä 1973 julkaistu James Bond -tunnari Live And Let Die ei siis ollut yksittäinen onnistuminen. Näistä kolmesta megamenestyksestä Band On The Run kuuluu omiin ehdottomiin suosikkeihini. Levyn äänittäjän Geoff Emerickin mukaan itselleni aina hiukan etäiseksi jäänyt Jet äänitettiin kokonaisuudessaan Lontoossa bändin palattua Nigeriasta. 

Sessioissa syntyneet 11 raitaa ovat miehen uran paras albumikokonaisuus. Tosin levyn Engalannin painoksella ei ole (eikä alkuperäisellä 1984 CD:llä) mukana ennen levyä julkaistua singlebiisiä Helen Wheels'iä. Sinkun b-puoli Country Dreamer liitettiin albumille lopulta 1993 kun se ensimmäisen kerran remasteroitiin. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit