The Flood Inside




Saksalaisen post-rockia tai nykyprogea soittavan Long Distance Callingin edellinen levy oli nimetty ytimekkäästi bändin nimen mukaan. Sillä yhtye saavutti tavallaan historiansa ensimmäisen etapin huipun. Levy kestää edelleen kuuntelua. Se ei kyllästytä. Kuvittelin, että sitä ei voisi ylittää. Vaan eipä tunnu tällä porukalla olevan mitään rajoja tai rajoituksia.

Kosketinsoittimista ja bändin soundimaailmasta vahvasti vastuussa ollut Reimut Von Bonn jätti bändin viime kesänä. Oli muutosten aika. Long Distance Callingin levyillä on aina ollut yksi laulettu kappale. Ne ovat olleet erityisen onnistuneita. Bändillä ei ole ollut vakituista laulajaa, koska aiemmin moiseen ei ollut tarvetta. Nyt bändi pestasi solistin, joka osaa soittaa myös koskettimia. Martin “Marsen” Fischer on erinomainen valinta. Hänen äänessään on paljon Katatonian Jonas Renkseä ja miksei yhtä lailla Anthraxin John Bushin voimaa, joten varhaisemmankin materiaalin esittäminen sujuu häneltä vaivatta.

Entäpä uudet kappaleet? Levyllä on kahdeksan ehtaa Long Distance Calling -raitaa. Kaikki ovat hyvin, mutta ehkä muutaman voisi nostaa framille. Levyn avaava Nucleus kasvaa kuin kaikki tämän yhtyeen sävellyksen. Marsen pääsee ääneen toisena kuultavalla Inside the Floodilla. Laulusta huolimatta David Jordanin ja Florian Füntmannin kitarat ovat nyt, jos mahdollista, aiempaa suuremmassa osassa. Myös rumpali Janosch Rathmer on hyvin esillä.

Vankalla kompilla varustettu Tell The End kuulostaa jännältä Led Zeppelinin ja RPWL:n sekoitukselta. Kappaleissa oli aiemminkin pieniä viittauksia Pink Floydin suuntaan. Nyt Waves voisi olla joku unohdettu Waters/Gilmour — klassikko. Jostain syystä seuraavana kuultavan The Man Within laulujuttu ei toimi, Sen sijaan viimeiseksi jätetty lauluton Breaker on uusi Long Distance Calling — klassikko. Näinkö tämä bändi jättää aina hienoimman biisin viimeiseksi? Ai niin ne lauluosuudet, ne on rakennettu yhtä hienosti kuin niitä tukevat kitaravallit.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit