Bad Company: Bad Co




Lapsuuden vuosilta 1970-luvun alusta mieleeni oli jäännyt Freen hitti All Right Now, mutta vasta nuoruusvuosina 80-luvun alussa uppouduin bändin musiikkiin syvällisemmin. Freen rumpalin Simon Kirken ja laulajan Paul Rodgersin kautta polku kulki kohti Bad Companya, jonka vinyyliajan kokoelman 10 From 6 hankin vuonna 1985. Myöhemmin päivitin sen loistavalla CD-kokoelmalla The Original Anthology, joka riitti minulle 10 vuodeksi kunnes lopulta hankin kaikki bändin alkuperäiskokoonpanon studiolevyt.

Free kaatui vuonna 1973 kitaristi Paul Kossoff'in huumesekoiluun sekä bändin henkisen johtajan, basisti Andy Fraserin sitä edeltäneeseen lähtöön. Heitä paikkaamaan tulleet muusikot eivät sopineet alkuperäisen bändin tyylin vaikka kovia soittomiehiä olivatkin. Laulaja Paul Rodgers oli tutustunut 1971 Peace-soolobändinsä ja Mott The Hooplen yhteisellä kiertueella Hooplen-kitaristi Mick Ralphsiin. Rodgersille oli tarjolla samaan aikaan paikka Deep Purpleen, mutta hän päätti pitää kiinni Ralphs'in kanssa sovitusta uudesta bändistä, johon saatiin rumpaliksi Freen Simon Kirke. Muutama kuukausi myöhemmin bändi kiinnitti basistikseen King Crimsonissa soittaneen Boz Burrell'in. Freen kiertuemanageri on 2000-luvulla väittänyt että Kossoff olisi harjoitellut bändin kanssa ja olisi ollut liittymässä siihen. Rodgers ei ole tätä kuitenkaan vahvistanut.

Bad Companyn esikoislevy menestyi Amerikassa loistavasti ja bändi nousi nopeasti isoksi tekijäksi sikäläisillä markkinoilla. Manageri Peter Grant osasi hommansa harjoiteltuaan Amerikan valloitusta ensiksi Yardbirdsin ja sittemmin Led Zeppelinin kanssa. Minusta Bad Company on yksi parhaista omistamistani esikoislevyistä. Se onnistuu yhdistämään Freen bluesmaisuuden, mutta ottaa samalla selvän askeleen kohti valtavirtaa syyllistymättä kuitenkaan radiokanavien suosion kalasteluun. On tavallaan sääli että Bad Company teki heti alkuun näin hyvän levyn. Tulevien julkaisujen vertaaminen esikoiseen paljastaa aika karun totuuden. Esikoinen on nimittäin minun mielestä myös bändin paras levy.

Levyltä löytyy suurin osa bändin tunnetuimmista kappaleista kuten iso sinkkuhitti Can't Get Enought. Levy-yhtiö nipisti biisistä 50 sekuntia ja kolme ja puoli minuuttinen sinkku sopi loistavasti Amerikan FM radioasemien soittolistoille. Sinkun kääntöpuolelle laitettu Little Miss Fortuna ei ehkä olisi ollut albumin vahvimpia raitoja, mutta itse olen innostunut erityisesti Ralphsin kitarasooloon. Sessioissa äänitettiin kaksi aiemmin levytettyä biisiä. Mott The Hooplen Ready For Love sopii Rodgersin laulamaksi ja bändin versio biisistä on ehdottomasti se "oikea". Amerikassa tammikuussa 1975 singlenä julkaistu Movin' On sekä nimikappale Bad Company ovat nekin todella vahvoja biisejä. Ja kun näiden lisäksi myös Rock Steady ja levyn päättävä Seagull ovat ykkösluokan jytää voi hyvin sanoa levyn olevan kauttaaltaan niin vahva että se tulisi kuulua kaikkien hard rockin ystävien levyhyllyyn.

Keväällä 2015 julkaistulta deluxe-CD:ltä löytyvät kaksi sessioista ylijäänyttä biisiä. Little Miss Fortune julkaistiin 1974 Can't Get Enought -singlen kääntöpuolella, mutta Superstar Woman julkaistiin vasta 1999 kokoelmalla (tosin Rodgers oli sitä ennen äänittänyt sen soololevylleen). Deluxella on mukana myös Freen jäähyväislevyllä alkujaan julkaistu Easy On My Soul, joka julkaistaisiin Amerikassa tammikuussa 1975 Movin' On -singlellä. Biisi ei kuitenkaan ole esikoislevyn vaan Straight Shooterin sessioista lokakuulta 1974. Olen itse huomannut jämähtäneeni suosikkibändieni ja -levyjensä alkuperäisiin versioihin, mutta on silti virkistävää kuulla esimerkiksi sellainen versio Can't Get Enoughista, jossa on mukana Hammond-urut. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit