Boogie With Canned Heat




Joudun myöntämään nuoruuden ennakkoluuloni estäneen tutustumista 60-luvun kalifornialaiseen musa-skeneen. Vielä 2013 itselläni on kuuntelematta iso joukko hippiaikakauden 1966-1969 keskeisistä levyistä. Keväällä 2019 hankittu lehti ja sen top 100 lista muutti tosin hiukan tilannetta ja näillekin sivuille tuli artikkelin innoittamana useita levyarvioita.

Canned Heatin kahden biisin osuus 2009 julkaistulla kuuden CD:n Woodstock-boxilla herätti tuolloin kiinnostukseni bändiä kohtaa. Pian sen jälkeen hankin Boogie With Canned Heatin. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu yhteistyölevy Hooker 'n' Heat lisäsi tietouttani bändistä sillä John Lee Hookerin kanssa tehty levy kuuluu harvoihin todella onnistuneisiin isä ja pojat levyihin.

Boogie With Canned Heat on ilmestyessään ollut uuden sukupolven blues-levyn, joka samaan aikaan onnistui olemaan todella nykyaikainen että vanhoillisen perinteinen. Albumin kanssa samoihin aikoihin chicagolainen Chess-yhtiö suostutteli vanhoja tähtiään Muddy Waters'ia ja Howlin' Wolfia studioon nuoren polven muusikoiden kanssa. Canned Heat taisi olla yksi levypomojen inspiraation lähde saada vanha bluesartisti kuulostamaan 60-luvun nuorison uuden idolin Jimi Hendrix'in tyyliseltä. Avausraita Evil Woman starttaa ehkä bändin uran parhaimman levynpuoliskon. 

Canned Heatin soolokitaristi Henry Vestine ei noussut koskaan supertähdeksi, mutta hänen merkitys tällä levyllä on yhtä tärkeä kuin bändin liiderin Alan Wilsonin (joka kuoli seuraavan vuoden syksyllä 27-vuotiaana). Vestine oli kuitenkin niin pahasti pihalla huumeiden kanssa että hän sai bändistä kenkää pari päivää ennen Woodstockin keikkaa. 

Albumista julkaistiin 2012 deluxe edition CD, johon lisättiin levyn ensimmäisessä Chicagon sessioissa syntynyt varhaisversio sen hitistä On The Road Again sekä viisi coveria, jotka jäivät aikanaan käyttämättä bändin omien sävellyksien osoittauduttua niin vahvoiksi. Itse pärjään hyvin divarista hankkimani alkuperäisen vinyylipainoksen kanssa. Sen kannet ovat nähneet paljon elämää ja huoletonta varastointi, mutta 51 vuotta vanha vinyyli soi yhä kauniisti. Levyn kanteen on muuten maalattu rumpali Frank Cook vaikka menetti ennen albumin äänityksiä paikkansa meksikolaiselle Adolfo de la Parralle. Levyn harvinaista monomiksausta ei ole koskaan uusintajulkaistu mutta vinyylibuumin myötä monesta aikakauden levystä on sellainen saatu markkinoille (ja moni niistä on löytänyt tiensä omaan hyllyyni).

Petri Myllylä / 19.8.2019


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit