Frequency Unknown




Eipä käy Geoff Tatea kateeksi. Viime vuoden piti olla mukava välivuosi. Oli arvostusta saaneita viinihommia ja onnistunut soololevy. Ja sitten oli se oikeusjuttu, joka on edelleen kesken. Yhdysvaltain oikeuslaitos ei ole vielä päättänyt olivatko Taten potkut Queensrÿchestä lailliset vai eivät. Siksipä myös Tatella on, ja oikeutetusti jos sopii lisätä, Queensrÿche-niminen yhtye.

Kun Tate sai luvan Queensrÿche-nimen käyttöön, hän ei aikaillut, vaan soitti hovisäveltäjälleen Jason Slaterille ja pyysi tätä kirjoittamaan kappaleita. Kuten oikeuden asiakirjoista olemme voineet lukea Slater sävelsi, tuotti ja soitti kitaraa yllättävän monella parin viimeisen Queensrÿche-levyn raidalla. Tuo on tavallaan hyvä, koska Frequency Unknown kuulostaa yhtä lailla Queensrÿcheltä kuin Operation Mindcrime II tai American Soldier. Paitsi että tämä levy on paljon parempi kuin nuo kaksi. Aika näyttää olenko väärässä, koska epäilen että tämä on paras Queensrÿchen nimellä julkaistu albumi 2000-luvulla. Syitä on useampikin.

Frequency Unknown on sävelletty varmasti kovan paineen alla. Tatella on ollut valtava tarve osoittaa olevansa Queensrÿchen luova voima. Siitä ei ole enää epäilystäkään. Kiireessä Tatella ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta kerätä pysyvää, kiinteää bändiä, joka olisi säveltänyt kappaleet kimpassa. Niinpä levyllä soittaa paljon vierailijoita. Toki kiertuekokoonpanossa soittavat kitaristi Robert Sarzo, basisti Rudy Sarzo, kitaristi Kelly Gray, kosketinsoittaja Randy Gane ja rumpali Simon Wright ovat levyllä mukana. Rummuista suurimman osan on soittanut kuitenkin ex-Slayer Paul Bostaph. Kitarasooloja ovat vinguttaneet Night Rangerin Brad Gillis, Y&T:n Dave Meniketti, ex-Judas Priest KK Downing, King's X:n Ty Tabor ja ex-Megadeth Chris Poland. Kaikki esittävät parasta osaamistaan. Niinpä levyn kitaraosasto on kerrassan erinomaista.

Tyylillisesti Frequency Unknown on tavallaan valtava loikka taaksepäin. Tate sai niskaansa paljon kuraa varsinkin edellisestä Dedicated to Chaos -levystä. No ei ihme, koska se ei ollut metallia. Tämän voi luokitella vallan helposti siihen perinteiseen progressiivista metallia -kategoriaan, josta yhtye on ollut tuttu. Ei tämä ihan Operation Mindcrime ole, mutta sitä voi helposti vertailla vaikkapa Empireen. Tällä on mukana samanlaista hienostuneisuutta ja tyylikkyyttä. Kappaleet ovat moderneja klassikoita, jotka aukeavat vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Sanoituksilla on tärkeä osa kokonaisuutta. Ei tule varmaan yllätyksenä, että Tate laulaa paljon eroamisesta ja toisaalta uuden mahdollisuuden tärkeydestä. Nyt Queensrÿchejä on kaksi, mutta jos rivien välistä mitään voi ymmärtää, niin ainakaan Tate ei ole polttanut siltoja tai sulkenut ovia.

Tero Honkasalo   


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit