II




Muistan King Kobran sinä 80-luvun bändinä jossa oli neljä blondia ja mustahiuksinen ja -viiksinen Carmine Appice. Rumpali oli kuulemma vanha jo silloin. Hän oli ollut kypsä jo 60-luvulla soittaessaan Vanilla Fudgessa.   Ensimmäinen King Kobra soitti jotenkin keskenkasvuista, aikaan tietenkin hyvin sopivaa, hard rockia. Tärkeintä oli miten tukka oli laitettu ja että vaatteet olivat tarpeeksi näyttävät. Tämä muutama vuosi sitten kasattu versio kuulostaa jotenkin oikeammalta. Parin vuoden takainen paluulevy oli kyllä totuudessa melkoista huttua. Se jäi vähälle soitolle. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että King Kobra on katsonut peiliin, ennen hiusten värjäystä, ja tehnyt näköisensä levyn.

Näköisensä ei tarkoita tällä kertaa vanhaa. Yhtye kuulostaa siltä miltä sen olisi ehkä 80-luvulla pitänyt, kaikki esikuvansa huomioiden, kuulostaa. II on monta pykälää juurevampi ja energisempi levy kuin I oli. Tuo tarkoittaa sitä että Paul Shortino saa kuulostaa milloin Paul Rodgersilta, milloin Joe Lynn Turnerilta tai vastaavilta bluesahtavilta hard rock -solisteilta. Shortinon ääni sopii tähän Bad Companylta, Deep Purplelta ja vaikkapa The Wholta tai Cactukselta kuulostavaan musiikkiin erittäin hyvin. Myös kitaristit David Michael-Philips ja Mick Sweda ovat hoksaneet soittaa hieman mureammilla soundeilla vanhan ajan malliin. Basisti Johnny Rod on edelleen taituri soittimensa kanssa eikä Carmineakaan käy moittiminen. Virtaa on.

Heti levyn avaava nopea Hell On Wheels paljastaa, että nyt mennään eikä meinata. Toisena kuultava Knock Them Dead jatkaa samalla linjalla. Pois alta tai tulee noutaja! Hidas Have A Good Time tosin olisi voinut olla edellisellä levyllä. Kepeä ja jollain tapaa leikittelevä The Crunch ja pianolla koristeltu Don't Keep Me Waiting ovat levyn parhaita hetkiä. Huippu on yli seitsemän minuutin mittainen, hissukseen kasvava ja loppujen lopuksi mahtavan hieno Deep River. Ei ole radiohittejä näköpiirissä. Hyviä fiiliksiä tämä bändi sen sijaan tarjoilee. II tuo levynä mieleen Quiet Riotin Rehabin tai Badlandsin Duskin. Molemmat olivat aitoja ja rehtejä levyjä, jotka jäivät aivan liian vähälle huomiolle. Eihän tälle käy niin?

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit