Mouth Of Swords




Kun etsitään vuoden 2013 yllättäjää The Safety Fire on vahvoilla. Bändin ensimmäisen levyn jäljiltä odotukset olivat vähän ristiriitaiset. Grind The Oceanilla oli hetkensä, mutta niitä oli aika vähän. Kun hieman empien ja epäröiden laitoin Mouth Of Swordsin ensimmäistä kertaa soimaan, piti oikein tarkistaa, että valitsin oikean levyn. Niin paljon The Mars Voltalta kuulostaa näiden brittien toisen levyn nimi- ja avauskappale. Kyllähän Sean McWeeney kappaleessa muriseekin, mutta enimmäkseen hänen ulosantinsa on Cedric Bixler-Zavalan tyylistä ulvomista. Riffit ovat lainassa Omar Rodríguez-Lópezilta. No ei, kyllä tällä ryhmällä on omaakin annettavaa. Alku oli vain shokki. Joka tapauksessa nyt melodiset lauluosuudet ovat onnistuneet paljon paremmin kuin debyytillä. Ryppyotsaisen suorittamisen tilalle on tullut nautinnollista esittämistä.

Toinen yllätys on musiikki. Se on kaikin puolin monipuolisempaa ja -säikeisempää kuin aiemmin. Se on aika yllättävää, koska Derya "Dez" Nagle, joka säveltää yhtyeen kaiken musiikin, on myöntänyt että ensimmäiselle levylle kerättiin kaikki materiaali, joka oli saatu vuosien aikana kasaan. Nyt on toimittu nopeasti. Siitä huolimatta, että nyt teostensa hieromiseen ei ole ollut liiemmin aikaa, yhtye on onnistunut tekemään materiaalista monella tavalla kiinnostavaa. Onhan sävellyksissä mutkansa ja kiemuransa, niin progessa pitääkin olla, mutta jotenkin bändillä on nyt päämäärä niin selkeänä mielessä, ettei se eksy harhailemaan lainkaan. Pitää tässäkin arviossa sanoa, että The Safety Fire on kypsynyt ja kehittynyt vuoden aikana huimasti. Joku metallifani huutaa nyt, että bändi on myynyt itsensä. Aivan sama. Hyvä musiikki ansaitsee kuulijansa.

Olkoonkin, että biiseissä on nyt enemmän suvantokohtia ja rauhallista tunnelmointia, ne toimivat hyvänä kontrastina äkkijyrkille, melkein jatsin puolelle meneville, ryöpsäytyksille joita levyllä toki edelleen on. Rauhallinen, yllättävän Coheed & Cambrian henkinen, Wise Hands toimii tällä levyllä upeasti, mutta sitäkin kuunnellessa on pakko muistuttaa itseään siitä että tämä tosiaan on The Safety Fire. Toisaalta sen jälkeen panssarivaunun ampumalta ilotulitukselta kuulostava The Ghosts That Wait For Spring kuulostaa hurjan ankaralta. Levyn päättävä I Am Time, The Destroyer on vähän molempia. Vaan niinhän se ettei kukaan jaksa jatkuvaa pyörremyrskyä, joskus kovakin ukkonen voi tuntua hellältä.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit