All Hell Breaks Loose




Kuuntelin All Hell Breaks Loosen kertaalleen heti sen ilmestymisen aikoihin. Vaikka levy ei ollut pettymys en sitä kuitenkaan itselleni ostanut. Levy tuli kyllä hankittua, mutta vasta kuunneltuani bändin vahvan kakkoslevyn The Killer Instinct. Molemmat albumit saapuivat samassa paketissa suoraan levy-yhtiön varastosta.

Siitäkin huolimatta että olen kuunnellut Thin Lizzyä nuoruudestani lähtien, fanitukseni bändiä kohtaan on kohtuullisen vähäistä. Mutta sen verran Phil Lynnot vainaan bändi on tuttu että All Hell Breaks Loosen yhteys siihen kuulostaa heti korvaan. Ensimmäisen levyn perusteella Black Star Riders oli itselleni ristiriitainen tuttavuus, mutta toisen levyn ilmestyttyä myös tämä esikoinen on saanut vahvistusta. Ei tämä nyt sentään mitään plagiointia ole vaan ihan ehtaa 70-luvun tyyliin tehtyä retro-rockia.

Petri Myllylä


Nyt oli lähempänä kuin koskaan, että Thin Lizzy olisi julkaissut uutta materiaalia sitten Phil Lynottin kuoleman. Vaan niin ei käynyt nytkään. All Hell Breaks Loose -sessioiden alussa yhtyeen nimi oli vielä Thin Lizzy. Bändin jäsenistä mukana olivat kitaristi Scott Gorham, rumpali Brian Downey ja kosketinsoittaja Darren Wharton. Kun jälkimmäiset vetäytyivät yhtyeestä, muihin kiireisiin vedoten, ei Gorham kehdannut jatkaa levyn äänittämistä legendaarisella nimellä. Uusina miehinä mukaan liittyivät kitaristi Damon Johnson ja rumpali Jimmy DeGrasso. Nelikielistä bändissä on pomputellut jo vuodesta 1996 John Sykesin luottobasisti Marco Mendoza. Kun Sykes lopetti Thin Lizzy -hommat vuonna 2009, Gorham pestasi laulajan tontille The Almighty-yhtyeestä tutun Ricky Warwickin. Irlantilaisella Warwickilla ei ollut vaikeuksia omaksua Lynottin tapaa laulaa ja lausua. Välillä hän tosin kuulostaa miltei imitaattorilta.

Tuottajaguru Kevin Shirleyn tuottama All Hell Breaks Loosen isoin, ja oikeastaan ainoa, ongelma onkin se että se kuulostaa aivan Thin Lizzyltä. Warwick kirjoittaa tekstinsä aivan kuin Lynott-vainaa ja esittää ne niin lähelle alkuperäistä, että välillä tulee mieleen miettiä, että miltä mies itse mahtaa kuulostaa. Varsinkin, kun hänen ulosantinsa on aiemmissa bändiyhteyksissä ollut aika lailla rankempaa. Ei se kappaleita silti huononna. Ja hyviä biisejä tällä levyllä riittää, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että pari väkinäistäkin raitaa mukana on. Levy alkaa erinomaisella kolmen kappaleen suoralla. All Hell Breaks Loose, Bound For Glory ja Kingdom Of The Lost ovat kaikki ehtaa tuplakitaramannaa. Niistä ei ole sanoa yhtä moitteen sanaa. Parin biisin tyhjäkäynnin jälkeen palataan taas täysosumien pariin. Hey Judas kuulostaa ehkä siltä miltä Black Star Riders voisi kuulostaa, jos sen ei tarvitsisi kuulostaa niin kovasti Thin Lizzyltä. Jatkossa Gorhamin ja kumppanien pitää kehittää yhtyeelleen aidosti oma identiteetti. Vai jatkavatko he maailman parhaana Thin Lizzy -tribuuttina, joka tekee myös omia biisejä?

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit