Very 'eavy... Very 'umble




Aloittaessaan esikoislevynsä äänitykset kesällä 1969, itälontoolainen Spice oli nelimiehinen poppoo. Se harjoitteli Deep Purplen kanssa samassa Hanwell Community Centressä eikä voinut olla kuulematta kuinka Amerikan mainetta maistamaan tottunut bändi työsti uusien jäseniensä kanssa tulevaa In Rock -levyään. Treenikämpän seinien läpi kuului taatusti Ritchien Blackmoren kitara ja Jon Lordin Hammond-urut.

Lansdowne-studiolla pistäytynyt urkuri Colin Wood ei ollut kiinnostunut keikkamuusikon työstä, joten Uriah Heep houkutteli joulukuussa 1969 Paul Newtonin kaverin Ken Hensleyn liittymään ryhmään. Hensley adoptoi nopeasti jonlordmaisen urkutyöskentelyn. 

Vuonna 1968 yhden singlen julkaisseen Spicen ydinkolmikon muodostivat laulaja David Byron, kitaristi Mick Box ja basisti Paul Newton, jonka isä hääri bändin taustavoimissa. Esikoislevyllä rummut hoitaa enimmäkseen reilun vuoden bändissä soittanut scotti, Alex Napier. Sessioiden loppusuoralla nimenmuutoksen Uriah Heepiksi kokenut porukka teki ekan miehistövaihdoksena kun uudeksi rumpaliksi tuli Nigel Olsson. Hän soitti orkesterissa tosin vain yhdeksän keikkaa ennen paluutaan erään englantilaisen pianistilaulajan (Elton John) bändiin.

Very 'eavy... Very 'umble on yksi heavyrockin ensimmäisistä levyistä, joten sen osakseen saaman rajun tuomion voi selittää myös sen uudella soundilla. Itselleni levy tuli tutuksi 80-luvun alussa, mutta kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen olen sitä mieltä, ettei levyltä löydy yhtään erinomaista raitaa. Avauksen suorittava Gypsy on noussut levyn kahdeksasta biisistä itselleni mieleisimmäksi, yhdessä kauniin folk-coverin Come Away Melindan kanssa.

Amerikkalainen Mercury Records kiinnitti bändin talliinsa ja julkaisi esikoislevyn uusine kansineen nimellä Uriah Heep. Jenkeissä syksyllä 1970 ilmestynyt levy sisältää Saksassa julkaistun Gypsy-singlen kääntöpuolelta löytyvän Bird Of Prey'n, joka korvasi Eurooppa-painoksella olleen tylsän Lucy Bluesin.

Vuonna 1996 remasteroitu Very 'eavy... Very 'umble CD sisältää kolme bonusta. Tosifani vaihtoi sen varmasti 2003 julkaistuun expanded deluxe editioniin, jossa on peräti kahdeksan aiemmin julkaisematon bonusta. Nämä ovat levyn biisien eri ottoja enkä itse koe niitä kovin kiinnostaviksi, mutta onneksi paketissa on myös pari BBC-äänitystä, jotka kiinnostavat muitakin kuin tosifaneja. Itselläni on levystä 2015 tehty uusi vinyyliprässäys, mutta toivelistalla on myös sen amerikkalainen alkuperäisvariaatio.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit