The Theory of Everything




Muistatteko aikaa, kun saitte käpäliinne uunituoreen vinyylin suosikkiartistiltanne. Laitoitte levyn soimaan ja keskityitte seuraamaan sanoituksia levypussin sanoista. Voi sitä harmitusta, jos bändi oli jättänyt sanat pois tai olit saanut levystä halpisversion ilman tekstejä. Ayreonin uusin on sellainen teos, joka vaatii tuota keskittymistä ja sanoituksiin tai pikemminkin tarinaan paneutumista. Onneksi tekstit ovat mukana jo lehdistötiedotteessa. Ai että kertoisin jotain tarinasta ja pilaisin teiltä kuuntelunautinnon? Turha pelko. Sen verran voin paljastaa, että nyt ei mennä sci-fi-maailmassa, vaan ihan tässä omassamme.

Arjen Anthony Lucassenin edellinen Ayreon-levy ilmestyi jo vuonna 2008. Silloin tarina oli melkoisen korkealentoinen ja vaikeaselkoinen. 01011001 oli kyllä kokonaisuutena onnistunut teos. Ehkä aavistuksen pelottavasta alkuasetelmasta huolimatta The Theory of Everything on paljon helpompi kuunneltava ja sisäistettävä kuin edeltäjänsä. Levyllä on periaatteessa yksi tarina ja 42 kappaletta. Ne jotka tuntevat Linnunradan käsikirjan liftareille, tietävät tuon luvun merkityksen. Muille voi kertoa, että oikeasti levyllä on vain neljä pitkää teosta, Singularity, Symmetry, Entanglement ja Unification, jotka on jaettu lyhyempiin paloihin. Jokaisessa on hienot hetkensä, mutta myös pakkopullalta tuntuvat osionsa. Ihan napakymppi levy ei musiikkinsa puolesta ole. Se on todettava, että kaipa Lucassen pääasiassa muusikko on, mutta on hänellä lahjoja myös kirjailijana ja sanaseppona. Teksti on parempi kuin sen taustalla soiva musiikki. Tai sitten vielä tässä vaiheessa, kun juoni ei ole ihan tuttu, tarina vie keskittymisen ja päähuomion.

Ayreonin kohdalla on aina tärkeää kysyä mukana olevista vierailijoista. Heistä tärkeimmät ovat progelegendat Keith Emerson ja Rick Wakeman. Levyn musiikillinen tyyli mukailee noiden kahden klassikoita. Soundi on itse asiassa yllättävänkin perinteinen. Toki mukana on Arjenin suosimia kelttisävyjäkin, mutta ne ovat vain koristeita. Progressiivinen rock, ja ehkä vähän oopperahevi, on tämän levyn juttu. Suomalaisia varmaan kiinnostaa, että Nightwishin Marco Hietala on yksi levyn seitsemästä solistista. Ja hyvin hän The Rivalin osansa vetääkin. Jordan Rudess, Steve Hackett ja John Wetton lienevät myös mainitsemisen arvoisia mestareita. Lucassen ei pidä helpoista rallatuksista. Niinpä kertosäkeet ovat tällä levyllä todella harvassa. Myöskään sanoituksia ei hoeta. Tämän levyn myötä hän antaa faneilleen nautiskeltavaa pitkäksi aikaa. Sen saako hän tällä musiikilleen uusia ystäviä, näyttää vain aika.

 

Tero Honkasalo

 

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit