Eat To The Beat




Ostin Blondin neljännen levyn välittömästi sen ilmestymisen jälkeen ja diggasin sitä aivan yhtä paljon kuin sen levyhyllystäni löytyvää edeltäjää Parallel Lines. Vein molemmat levyt divariin jo 80-luvulla enkä kuullut niitä ennen 2000-luvun alun remasteroitujen painosten ilmestymistä. Tässä yhteydessä havaitsin ettei Eat To The Beat enää kolahtanut itseeni samalla tavalla kuin nuoruudessa. 

Blondie nousi 1978 huimaan suosioon ja oletettavasti Eat To The Beatiä tehdessään alkukesällä 1979 sillä on ollut aiempaa kovemmat paineet niskassaan. Vaikka albumi ei kokonaisuudessaan nouse edeltäjänsä tasolle, siltä löytyy toisistaan hyvin erityyppisiä, mutta hienoja biisejä. Singlelohkaisut Union City Blue, Dreaming, ja Aromic ovat yhä 35 vuotta myöhemmin upeita pop-biisejä. Omia suosikkejani ovat myös A-puolen päättävä Accidents Never Happen sekä erityisesti kääntöpuolen avaava Die Young, Stay Pretty. 

Remasteroidun albumin bonuksina on neljä livebiisiä. Pian levyn vanavedessä ilmestynyt American Gigolo -leffan soundtrackiltä löytyvä Call Me oli yksi vuoden 1980 suurimpia hittejä ja halutessaan se kannattaa laittaa jatkeeksi  tämän albumin soittolistalle. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit