Burning Live In Tokyo 2002




Mark Boals tunnetaan maailmalla ja miksei meillä täällä Suomessakin Yngwie J Malmsteenin pitkäaikaisena kiekujana. Kaveri teki jo Yngwie aikanaan pari soolokiekkoa ja perusti jälkimmäisen, Ring of Fire nimisen levyn jälkeen saman nimisen bändin. Ring of Fire on julkaissut pari studiolevyä, joten nyt oli aikana tupla-livelle. Missä kaikki legendaariset live-levyt äänitetään? Tietenkin levy on äänitetty Tokiossa, ei kuitenkaan Budokanilla vaan uudessa hallissa nimeltä Air East.

Ring of Firella pitäisi kaiken olla suurin piirtein kohdallaan. Laulaja on pitkän linjan ammattilainen, ainoa jonka Yngwie on oikeasti aina halunnut takaisin. Kitaristina on taas Tony MacAlpine, kaveri joka jos kuka soittaa Yngwien jutut vaikka takaperin, siltä välillä tosin kuulostaakin. Bassoa bändissä pomputtelee Philip Bynoe, joka pitää tietää kitaranero Steve Vain bändistä. Mitäpä vielä? Kyllä – rummuissa on Virgil Donati,  jos Derek Sherinian nimi sanoo mitään, silloin myös Planet X on tuttu. Aivan kammottavan kova takoja. Mitä vielä puuttuu? Aivan, koskettimissa on suorastaan velhomainen Vitalij Kuprij, kaveri jonka sormet liikkuvat ihmissilmää nopeammin norsunluilla. Paperilla kokoonpano vaikuttaa siis voittamattomalta. Myös studiolevyjen perusteella voi odottaa progressiivisen tai neo-klassisen, tai nimittäkää tätä ihan miksi tahdotte, hevin juhlaa.

Mutta kun ei niin ei. Levyn avaavat Circle of Time ja City of Dead kertovat heti missä mennään ja missä mennään pieleen. Ukot soittavat kilpaa toisiaan suohon ja Boals koittaa kiljua siihen päälle. Boals häviää tämän metakkakilpailun aivan 4-0, kaverilla ei vaan yksinkertaisesti palkeet riitä. Olen kuullut joitakin buutlegeja hänen Yngwie aikaisista keikoista ja niillä meininki on ollut aika lailla samanlaista. Se mikä studiossa on saatu kuulostamaan vahvalta ja komealta, onkin liveä heikkoa, ohutta ja epävarmaa. Soitto tällä bändillä kyllä kulkee, mutta äänittäjä tai miksaaja on saanut homman kuulostamaan kovin epäselvältä tai sitten se on vaan nuottien määrä, joka sotkee?

Onhan tämä tukeva paketti – 2 cd:tä tai 2 dvd:tä, kumpaan nyt sitten haluaa sijoittaa -jos haluaa, ehkä kuvan kanssa kivempi, en tiedä – ja voi olla, että jatkuvalla toistolla tästä alkaisi löytyä hienouksiakin, mutta nyt ei jaksa odottaa ahaata. Tämä on niin vahvasti musiikkia muusikoille, että meikäläiselle tämä ei aukea. Missä on rock? Bändi soittaa päällekäin niin erilaisia juttuja, että välillä tuntuu kuin kaikilla olisi väärä settilista edessään.

Mitä yhteistä on kaikilla Japanissa äänitetyillä live-levyillä? No tietenkin soolot. Totta kai jokainen soittaja on saanut tai joutunut soittamaan oman osansa yksin tälle tupla cd:lle. Jollain lailla rumpali Donatin veto on kaikkein vähiten ärsyttävä. Ehkä ärsyttävin on Mark Boalsin soolo, siitä voi tietenkin olla montaa mieltä. Hassua –ennen pidin kaveria Yngwien kovimpana vokalistina, mutta tämän jälkeen taitaa Jeff Scott Soto viedä tuon paikan.

Jos olen ymmärtänyt oikein, bändi soitti kiertueellaan myös noita Boalsin Yngwien kanssa tekemiä kappaleita, mutta tälle levylle niitä ei ole saanut laittaa. Se on harmi, koska jos niitä olisi mukana, olisi päässyt vertailemaan kuinka MacAlpinen sormet taittuvat Jorin sooloihin ja toisaalta kumman kitaristin kynästä on tullut ne parhaat, tarttuvimmat ja iskevimmät riffit. (huom. RoF:n –alkup. Kitaristi oli George Bellas – mutta hän ei päässyt kiertueelle mukaan)

 
Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit