Kaleidoscope




Jo Transatlanticin edellisen levyn, vuonna 2009 ilmestyneen The Whirlwindin aikoihin, pidin tämän sivuprojektina alkaneen yhtyeen olemassa oloa pienenä ihmeenä. Tältä superjoukkueelta ei tahtoa puutu. Se järjestää kalenterinsa niin että aikaa yhteisen musiikin säveltämiseen ja äänittämiseen löytyy aina silloin tällöin. Taas on löytynyt. Hienointa tällä kertaa on se että herrat Mike Portnoy, Neal Morse, Roine Stolt ja Pete Trewavas ilmoittavat, että Transatlantic on nykyään ihan oikea yhtye. Mitä se sitten tarkoittaakaan? Varmasti ainakin sitä että nelikko plus Pain of Salvationista lainassa oleva kiertuemuusikko Daniel Gildenglöw pysyvät jatkossakin kiireisinä. Daniel muuten laulaa avauskappaleella. Koska neljästä tulee oikeasti viisi?

Kaleidoscope sisältää viisi kappaletta. Ensimmäinen, yli 25 minuutin mittainen, Into The Blue on kaihoisasti alkava, saako sanaa eepos käyttää taas, ja siitä pikku hiljaa särmää saava mammutti. Transatlantic kuulostaa itseltään, mutta se on samalla jollain tapaan uudistunut. Voiko olla niin että kappaleen puolivälissä olisi jotain King Crimsonilta lainattua? Mitäs uusiutumista sellainen on? No bändi soittaa vanhanaikaista progea eikä noilta vertailuilta voi välttyä. Onhan tätä siis tehty, mutta melkein sanoisin ettei yhtä hyvin. Vanhat mestariteokset tunnetaan, niitä kunnioitetaan ja siksi ihan suoria lainauksia ei kuulla. Päinvastoin, koko levy kuulostaa hyvinkin ainutlaatuiselta. Toisena kuultava Shine oli ensimmäinen YouTube-single ja videokappale. Morse sävelsi sen edellisen soololevynsä sessioissa, mutta säästi sen Transatlanticille. Kieltämättä kappaleessa on jotain samaa kuin We All Need Some Lightilla. Lauluosuudet on jaettu jäsenien kesken. Se toimii. Epäilen silti Morsen säveltäneen melodiat.

Kuten jo mainittu, rakenteeltaan Kaleidoscope on siis ensimmäisen Transatlantic-levyn kaltainen. Sillä on pari pitkää teosta ja kolme lyhyehköä. Black As The Sky on levyn toinen lyhyt kappale. Sekin on yli kuuden minuutin mittainen. Lyhyiden sävellysten tekeminen on näille vaikeaa. Kappale on Transatlanticin mittapuun mukaan yllättävänkin reipas ja rullaava. Roinen laulamana se tuo mieleen The Flower Kingsin. Morsen herkästi laulama sellon, steel-kitaran ja koskettimien varassa kulkeva Beyond The Sun on valtavan kaunista kuultavaa. Progessa voi olla tunnetta. Levyn nimikappale on reilu puoli tuntia ehtaa Transatlanticia. Vaikka juttuja toistetaan ja kasvatellaan ja paisutellaan mikään ei tunnu turhalta tai ylimääräiseltä. Nämä mestarit osaavat asiansa. Olisiko liian rohkeaa väittää, että Transatlantic on julkaissut paitsi parhaan levynsä, myös vuoden progelevyn? Oli miten oli, mutta näin on.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit