Look At Yourself




Tutustuin Uriah Heepin soundiin jo pikkupoikana 70-luvulla, mutta todellinen diggailu alkoi hankittuani tämän levyn kymmenen vuotta myöhemmin. Voimakkaasti uudistunut bändi teki tuolloin 80-luvun alussa uutta tulemista. Look At Yourself oli tuolloin jo saavuttanut klassikkoaseman. Se kuului niihin raskaan rockin perusteoksiin, joihin genreä diggailevien oli syytä tutustua.

Heinäkuussa 1971 äänitetty ja syyskuun alussa julkaistu Look At Yourself oli Uriah Heepin läpimurtolevy, ja selvästi kahta edeltäjäänsä ehyempi kokonaisuus. Myös biisien taso on selvästi kohentunut. Itse asiassa Look At Yourself on niin hyvä että levyltä on lähes mahdoton löytää heikkoa kohtaa. 

Levyn nimikappale esitteli bändin musiikin prototyypin, tyylin johon niin monet sitä seuranneet upeat jytäkappaleet tulisivat polveutumaan. Tarttuva kertosäe, laukkaava komppi ja sopivan säröinen kitara ja urkusoundi tekivät biisistä hitin. Mielenkiintoista että biisin studioversion laulaa sen säveltäjä Ken Hensley vaikka keikoilla David Byron hoiti tämänkin biisin laulut. Look At Yourselfin tunnetuin biisi, ja yksi raskaan rockin hienoimpia biisejä on kymmenminuuttinen progressiivinen July Morning. Biisin kaari muistuttaa hieman Deep Purplen Child In Timea vaikka eroaakin siitä selvästi musiikillisesti. Sain vasta Mika Järvisen Heep-kirjan luettuani tietää että lopun Moog-soolon soittaa Manfred Mann, ei Ken Hensley. Näiden kahden biisin lisäksi levyn helmien joukkoon pääsevät tanakkakomppinen I Wanna Be Free sekä hieno Tears In My Eyes. Levyn päättävä Love Machine on ainoa biisi, jossa levyä dominoiva kosketinsoittaja/kitaristi Ken Hensley saa sävellysapua kitaristi Mick Boxilta ja laulaja David Byronilta. 

Edellisten levyjen tapaan bändin amerikkalainen levy-yhtiö Mercury (jolla meni tuolloin lujaa esim. Rod Stewartin ollessa pitkään listaykkösenä) muokkasi Mick Boxin hienoa peilikansi-ideaa. Se muutti etukannen typografian helpommin luettavaksi, kuvasi aidon mallin kanssa peilin päällä olevat silmät ja käytti takakannessa voimakkaampia värejä ja isompaa bändikuvaa. Jälleen kerran täytyy todeta jenkkien osaavan tuotteistamisen eurooppalaisia paremmin. Musiikillisesti versiot ovat identtisiä. Omistamani kopiot ovat sen verran kuluneita etten osaa niiden perusteella laittaa prässäyksiä laadulliseen järjestykseen. Niiden seuraksi ostin hyllyyn 2015 vinyyliprässäyksen.

Ensimmäinen remasteroitu CD sisältää sessioista ylijäänneen kappaleen What's Within My Heart, joka esittelee bändin akustista osaamista. Todellisen helmen olisi suonut saada aikanaan julkaisunsa, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Toisena bonuksena on vähemmän kiinnostava singlemiksaus nimikappaleesta. Myöhemmin julkaistulla expanded deluxe editionilla on lisää vain tosifaneille tarkoitettuja alternative-versioita. Onneksi mukana on myös pari BBC-äänitystä, joista What Should Be Done toimii erinomaisesti, sekä myöhemmin uudelleen äänitetyn Why-biisin turhankin puuduttava pitkä ensiversio. 

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit